keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Suuri Kauneus

Kyllä, elämäni meni sekaisin.
   Havahduin siihen useita kertoja pitkin kesää, kun elämäni oli vasta menossa sekaisin: Pariisissa massakentällä kopauttaessani kenkiäni tennismailalla ja kääntyessäni verkolle vastaanottamaan syöttöä Konealta. Tuolloin olin hyvin ahdistunut ja alun perin lähtenyt ikävää pakoon Eurooppaan, koska poikaystäväni oli lähtenyt pois. Söimme Konean kanssa viikon ajan hyvin – lampaan aivoja ja hanhenmaksaa, voitelimme leipiä huolellisesti ja juoksentelimme puutarhassa ja hänen vanhempiensa kasvihuoneessa Melunissa. En käynyt Pariisin keskustassa kuin kerran.
   Tietenkin se oli kamalaa, sillä olin samaan aikaan yhdessä ihmisen kanssa joka oli rakastunut minuun. Ja minä häneen. Puhuin itkuisena kalliita ulkomaanpuheluita ja yritin selittää. Ostin hätäpäissäni paluulennon Suomeen ja vietin kahdeksan piinallisen pitkää tuntia yksin Oslon lentokentällä. Noiden kahdeksan tunnin ja yhden 15 euron pienen oluen aikana minulla oli paljon aikaa ajatella. Tiesin, että jos olisin halunnut kaiken säilyvän ennallaan ei minun olisi pitänyt lähteä. Silti kotiin jääminenkään ei olisi ollut vaihtoehto.
   Lähdin viikkoa myöhemmin Etelä-Ranskaan hakemaan Välimerestä rauhaa ja selkeämpiä ajatuksia. Tapasin kuitenkin jo ensimmäisenä iltana italialaisen gangsterin, joka oli Amerikka-vuosiensa jälkeen kunnostautunut, muuttanut Ranskaan, perustanut kaksi ravintolaa ja tullut isäksi. Istuin Chat Noir Chat Blancin tiskin ääressä tunteja, kun hän kokkasi ja me puhuimme kaikesta.


Puhuin entistä pidempiä puheluita Suomeen.

Puhuin entistä vaikeampia puheluita Suomeen.

Kerran puhelimestani loppui akku ja laitoin sen taskuun.

Minun ja gangsterin välille kehittyi kaunis ystävyys. Meidän elämämme olivat risteyskohdassa ja saimme toisistamme yllättävän syvää lohtua. Kävelimme eräänä elokuun alun lauantaiyönä hiljakseen ympäri kaupunkia. Hän puhui rakkaudestaan vaimoaan ja muutaman kuukauden ikäistä poikaansa kohtaan. ''En enää tahdo tehdä töitä niin paljon. Annan ravintoloiden kasvaa itsekseen ja muutan pysyvästi heidän luokseen Marseilleen. Huomenna ajan sinne tapaamaan heitä,'' hän sanoi. Nyökkäsin hyväksyvästi. Minusta kuitenkin tuntui, että hänen oli tärkeämpää selittää elämäänsä enemmänkin itselleen kuin minulle. Viisi tuntia myöhemmin istuuduin lentokoneeseen ja palasin Suomeen. Menin kentältä suoraan poikaystäväni kotiovelle. Katsoin häntä kuin vierasta. Sydämeni oli eksynyt harhapoluille. 

Maanantaina avatessani tietokoneen töissä olin saanut italialaiselta Facebookissa viestin: 
''Margaux jätti minut saavuttuani Marseilleen''

No, kyllähän te tiedätte. Klassista materiaalia elämässäni.

Kaikkia näitä tapahtumia ja paljon muutakin on erityisesti viimeisen puolentoista vuoden aikana kehystänyt eräs yhteisö, jonka tukikohtana on toiminut Helsingin keskustassa Uudenmaankadulla sijaitseva asunto.

Vuoden alussa analysoimme porukalla Strindbergin kirjastobaarissa, mitä drinkkejä tulisimme tarjoilemaan seuraavan päivän juhlissa. Olimme samaa mieltä siitä, että jokaisen valinnan takana tulee olla ajatus, vaikka sitä eivät muut huomaisikaan. Jaoimme myös käsityksen siitä, että yksi elämämme päämääristä on selvittää, mitä on hyvä isännyys ja emännyys juhlissa ja mistä hyvät juhlat koostuvat.  
   Teimme siis tutkimusta ja harjoittelimme juhlimista paljon, kokonaisen vuoden. Joimme aina aitoa samppanjaa tai halvinta punaviiniä.

Kevät meni. Minä aloin seurustella. Yksi pakkasi ystäviemme avustuksella epäluotettavan tyttöystävänsä tavarat pahvilaatikkoihin eteiseen odottamaan. Syksyllä taas toisen ystäväni tavarat heitettiin viidennestä kerroksesta kadulle ja käskettiin olla palaamatta. Myrskyjen keskellä ja niiden välissä joimme skumppaa Uudenmaankadulla ja lauloimme karaokea Kerholla viikonlopusta toiseen. Me olimme parhaita ystäviä keskenämme ja söimme illallisia useita kertoja viikossa yhdessä. Mahtipontista tai ei, tuo asunto ja sen ihmiset kannattelivat elämääni sen epäkeskoliikkeiden aikana. Oli myös hurmiollisia hetkiä. Vappuna viisikymmentä ihmistä huusi Messiasta, kun yksi meistä piti puhetta. 
Ja sitten yhtäkkiä kaikki hyväksyttiin huippuyliopistoihin ympäri maailmaa.
Tämän yhteisön symbolinen loppu on se, kun Uudenmaankadun asunnon pitkäaikaisin asukas muuttaa Oxfordiin opiskelemaan. Puunasimme maanantaina asuntoa avainten luovutusta varten ja joimme skumppaa, ettemme olisi liian surullisia. Vaihdoimme viimeiset poskisuudelmat.

Minä sain lämmön takaisin parisuhteeseeni ja löysin poikaystävästäni parhaan ystävän. Olemme edelleen yhdessä. Lähden kymmenen päivän päästä italialaisen gangsterin luo Ranskaan kertomaan hänelle tämän kaiken.

Lähtöihin ei mielestäni liittynyt suurta dramatiikkaa, sillä muutos oli joka tapauksessa väistämätön. Tiedän eläneeni keskellä suurta, suurinta Kauneutta.

3 kommenttia: