maanantai 21. lokakuuta 2013

Puhukaamme ihmisistä astioina.
Monet meistä ovat todella lujasta posliinista tehtyjä ja siksi kestämme kolhuja ja pudotuksia. Petoksia, valehtelua ja epäonnistumisia. Siksi ihmislaji selviytyykin tällä planeetalla. Koska toisin kuin yhdelläkään muullakaan lajilla, meillä on ainutlaatuinen kyky sopeutua ja vaikka se tuntuisi vaikealta, me silti sopeudumme. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Joka kerta kun minä, A tai kuka tahansa muu luulee, ettei kestä enää yhtäkään uutta iskua, sen kestää silti.
On vain pakko uskoa, että jotain parempaa on tulossa, sanoi A.
On vain pakko luottaa ihmisiin, koska kyynistyminen on kohtaloista varmasti kaikista kamalin ja vähiten antoisin, totesimme ystäväni kanssa Göteborgin ja Helsingin välisen puhelun aikana. Tuolloin ystäväni H luultavasti makasi asuntolansa huoneessa sängyllään, ja minä huokasin raskaasti Mannerheimintiellä Helsingissä. Maailmasta oli tullut yht'äkkiä kamalan kylmä. 
   Kun putoamme maailmankaikkeuden käsistä kovalle parkettilattialle, meistä lohkeaa pala. Suurimman osan niistä paloista voi kuitenkin liimata kasaan puhumalla, itsetutkiskelulla, oppimalla ja rakkaudella. Liitoskohta on pitävä, muttei enää samalla tavalla ehjä. Ja niissä muissa astioissa, jotka eivät kestä kulutusta ja joille maailma on liian vaikea, on valuvika, joka ei ole heidän syytään.

Kirjoitin ystäväni syntymäpäiväkorttiin, että vaikka en tiedä mistään vielä mitään, olen kuullut että elämän pitäisi ilmeisesti kantaa – meitäkin.

1 kommentti:

  1. Mielettömän hyvä teksti!!! Oon sanaton. Wow Emilia :)

    VastaaPoista