maanantai 21. lokakuuta 2013

Puhukaamme ihmisistä astioina.
Monet meistä ovat todella lujasta posliinista tehtyjä ja siksi kestämme kolhuja ja pudotuksia. Petoksia, valehtelua ja epäonnistumisia. Siksi ihmislaji selviytyykin tällä planeetalla. Koska toisin kuin yhdelläkään muullakaan lajilla, meillä on ainutlaatuinen kyky sopeutua ja vaikka se tuntuisi vaikealta, me silti sopeudumme. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Joka kerta kun minä, A tai kuka tahansa muu luulee, ettei kestä enää yhtäkään uutta iskua, sen kestää silti.
On vain pakko uskoa, että jotain parempaa on tulossa, sanoi A.
On vain pakko luottaa ihmisiin, koska kyynistyminen on kohtaloista varmasti kaikista kamalin ja vähiten antoisin, totesimme ystäväni kanssa Göteborgin ja Helsingin välisen puhelun aikana. Tuolloin ystäväni H luultavasti makasi asuntolansa huoneessa sängyllään, ja minä huokasin raskaasti Mannerheimintiellä Helsingissä. Maailmasta oli tullut yht'äkkiä kamalan kylmä. 
   Kun putoamme maailmankaikkeuden käsistä kovalle parkettilattialle, meistä lohkeaa pala. Suurimman osan niistä paloista voi kuitenkin liimata kasaan puhumalla, itsetutkiskelulla, oppimalla ja rakkaudella. Liitoskohta on pitävä, muttei enää samalla tavalla ehjä. Ja niissä muissa astioissa, jotka eivät kestä kulutusta ja joille maailma on liian vaikea, on valuvika, joka ei ole heidän syytään.

Kirjoitin ystäväni syntymäpäiväkorttiin, että vaikka en tiedä mistään vielä mitään, olen kuullut että elämän pitäisi ilmeisesti kantaa – meitäkin.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Muuttujat linjautuvat


Minulle tapahtui viikonloppuna jotain hyvin elokuvallista ja julmaa. Jos elämäni olisi romaani, olisi tämä ollut kaikin tavoin epäuskottava ja korni juonenkäänne.

Elämäni on toisinaan todella huono vitsi ja täynnä käsittämättömiä sattumia. Tai sellaiseksi niitä joku voisi kutsua, mutta en ole enää aivan vakuuttunut siitä, onko kysee tosiaan enää sattumista. Sattumukset tuntuvat uskomattomilta siksi, että yleensä tilanteessa on monta muuttujaa, joiden kaikkien on täytynyt linjautua maailmankaikkeudessa oikein, jotta minä voisin – jälleen kerran – seisoa typertyneenä kadulla ja miettiä,  miten ihmeessä tämä on mahdollista. Minun elämässäni nuo muuttujat linjautuvat aina.
     Ystäväni kuuntelevat usein epäuskoisina tarinoitani ja kommentoivat niitä lauseilla kuten ''Jos en tuntisi sinua, en uskoisi sinua hetkeäkään'' ja ''Koska myyt tarinasi Coppolalle?''. Vastaan kohauttelemalla harteitani, sillä en ole edelleenkään keksinyt muuta selitystä tälle kaikelle kuin sen, että maailmankaikkeus jakaa minulle sen, mikä minulle kuuluukin. Minun osani tässä maailmassa on olla se tyyppi, jolle tapahtuu kaikkea uskomatonta – eikä se ole aina kovin ihanaa. Oikeastaan kuluttavaa.
     Ihmissuhteeni ovat myrskyisiä, sotkuisia ja lyhyitä. Ne yleensä loppuvat ennen kuin ehtivät alkaakaan. En tiedä, olisinko voinut itse välttää kaiken tämän draaman, joka on ollut elämässäni keskiössä jo muutaman vuoden. Olen myös pohtinut, olenko nimenomaan itse valinnut nähdä kaikessa draaman ja runollisuuden elementin, koska en ole pystynyt hyväksymään elämältäni niin sanottua tavallisuutta ja tasaisuutta. Toisaalta ihmiselle, joka sanoo enemmän ''kyllä'' kuin keskimääräinen ihminen, on täytynyt sattua vastapainoksi myös enemmän kamalia asioita.

Viikonlopun järkytyksen jälkeen en osannut sunnuntaiaamuna puhelimessa todeta lakonisesti ystävälleni muuta kuin: ''Tragikoomista. Tietenkin näin kävisi.''
Hän vastasi kuten aina:
''Tämä olisi hyvä vitsi, jos kyseessä ei olisi sinun elämäsi.''

Sanottakoon, että olin sattumalta kadulla, jolla en lähes koskaan käy ja näin ikkunasta jotain, jota minun ei olisi koskaan pitänyt nähdä.