maanantai 23. syyskuuta 2013

lauantai 7. syyskuuta 2013

Repivän kesän päätös

Olin täydellisillä jatkoilla.

Niin, siinä se on nyt sanottu. Niitä on metsästetty. Ja niin ne ilmestyivät, kun kaikki olivat jo matkalla kotiin ja törmäsivät toisiinsa keskustassa. 

Kaartinkaupungissa taksissa, käsi toisen kädessä. Taksimittari on laulanut pitkään. Juoksen kioskille. ''Kato moi. Ostan vaan tupakkaa, menee ihan hetki. Mun jäbä on tuolla taksissa, käy sanoon moi.'' Jäi sille tielle. Jatkoilla kieriskelen yltäkylläisyydessä, kun Hän ja Muut tulevat toimeen saumattomasti. Piano-oppilaistani kukin vuorollaan esittää ylpeänä oppimansa, ja kuuntelen keittiössä salaa, kun he suunittelevat yhteiskonserttiaan. Yö vaihtuu vaivihkaa kajastavaksi aamuksi, kun horjumme taas käsi kädessä muutaman korttelin päähän Hänen luokseen nukkumaan. Aamu on päänsärkyinen ja notkea. Valvon Hänen untaan puoleen päivään asti.

Seuraavana iltana Sörnäisissä on iltakymmeneltä jollakin tapaa erityistä. Taivas on tummunut syksyn väriseksi vain muutamassa yössä ja on raskaampi kuin kuukausiin. Sydän lyö tasaisempaa ja lempeämpää tahtia, kun levoton kesä on vaihtumassa hitaampaan syksyyn. Enää ei jokaisen kadunkulman takana ole uutta Mahdollisuutta, Ihmistä, Bileitä – ei ainakaan yhtä montaa kuin kesällä. Mutta minua se ei haittaa, koska kavalkadini on hyvä juuri sellaisenaan.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Blondi tarvitsee läimäytyksen


Tässä jo aikaisemmin julkaistussa kuvassa olemme minä ja Nicolas matkalla Melunista Pariisiin puolitoista vuotta sitten. Näytin aikoinaan kuvaa Vitalle, joka totesi, että kuvasta välittyy vahvasti minun haluni varmistella kaikkea. Luultavasti kuvassa tapahtui jotain aivan muuta, eikä kyse oikeastaan ole edes Nicolaksesta, vaan asetelmasta yleismaailmallisemmin – kontrastista hänen levollisuutensa ja minun epävarmuuteni välillä.

Joitakin päiviä sitten istuimme Super Bonin kanssa sohvalla kovassa aamuauringonvalossa. Vaikka olimme jo kiehnänneet koko edellisen illan, halusin silti koko ajan syliin, taukoamatta koskea ja puhua ja tuijotella. Hän halusi katsoa televisiota. Halusin taas syliin, kiipesin syliin ja kyselin typeriä. Aivan kuten saatoin olla tekemässä yllä olevan valokuvan ottamishetkellä.

Toisinaan minun epäilykseni ja varmisteluni ovat kuin hinkuva ja hätääntynyt sisäänhengitys, joka muuttuu tasaisemmaksi vasta, kun toinen kumartuu yli puolivälin kahvilan suorakulmaista pöytää ja sanoo:
''Olen valmis kohtaamaan kanssasi maailman ja kaikki ne ongelmat, jotka meidän mahdollisesta jutusta seuraa.''
Hetkeä aikaisemmin olin kuvaillut hänelle, kuinka haavoittuvan auki olen koko maailmalle ja sen turuille.