tiistai 28. toukokuuta 2013

Paholainen keltaisessa sadetakissa



Näin hänen kävelevän kadulla vastaan. Hän oli kuin hidastetusta filmistä ja piirtyi paholaisena keltaisessa sadetakissaan minun verkkokalvolleni.

Kumpi meistä tuli ensin?
Kumpi meistä puhuu enemmän kieliä?
Kumpi tanssii paremmin, kumpi kirjoittaa?
Oletko sinä vai minä kauniimpi,
kumpi meistä särkyneempi?
Kummalle kuuluu tämä elämä?
Sörnäisissä? Minä vai sinä?

Kummasta tuntuu kipeämmin täällä?
Sinusta vai minusta vai meistä kaikista,
jotka kuvittelemme, että rakkautemme on ainutlaatuisinta
ja me elämiemme ihmisille sopivimpia.

Sarjasta ''Montreal''

lauantai 18. toukokuuta 2013


''Hei''
''Kuka siellä?''
''Minä.''
''Älä kiltti sano mitään, haluan vain kertoa jotakin. Muistat, kuinka rakastimme yhdessä Jean-Michel Basquiatin töitä. Olin Montrealissa kaksi viikkoa sitten ja junassa matkalla lentoasemalta keskustaan näin valtavan Basquiat-julisteen. Seuraavana päivänä oli määrä avautua Jean-Michelin näyttely. Menin sinne ja liikutuin kyyneliin.''
''Mutta''
''Ole hiljaa! Siellä oli niin paljon kaikkea, ihan liikaakin melkein ja se oli uuvuttavaa. Halusin vain kertoa. Toivottavasti teidän perheellänne on kaikki hyvin ja sinulla erityisesti. Hyvää kesää.''

Sarjasta ''Montreal''

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Oranssi palaa


KALASATAMA
Mihinköhän perustuu se, että suru tuntuu puristavana kipuna sydämessä? Mitkäköhän valtimot tai laskimot, läpät tai kammiot ovat kovimman rasituksena alaisena? Kuulemma sydänsuruihin voi kuolla.
RASTILA
Sydämeni pintaverisuonet eivät päästä läpi verta. Manu on ihan vitun mulkku ja tukkii helpon hengittämisen ja elämän.
HERTTONIEMI
Sydän sykkii melkein liian hyvin ja veri kuohuu palavan oranssina ja neon-pinkkinä. Nicolas on minulle Néon. Mutta sydämen sykähdykset ovat melkein liian voimakkaita ja veri virtaa liian lujaa. Paine on liian suuri ja toinen aortan läpistä voi pettää.
SÖRNÄINEN
Ja Sörnäinen on syvä ja kipeä haava. Se märkii enää harvoin. Sydämen syke on vakio. Kukaan ei Sörnäisissä kestä päivänvaloa – eivät juopot, ei T eikä varsinkaan hän ja minä yhdessä.

Sarjasta  ''Montreal'' 

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

torstai 9. toukokuuta 2013

Rakkauskirje kirjakaupalle

Minulle tämä kirjakauppa oli parhaimmillaan sijaitessaan Hesperianpuiston laidalla. Arkadia-aikojeni alussa me olimme kolmistaan: omistaja Ian, buenosairesilainen Julio ja minä. Katupölyn seasta poikkesi harvoin asiakkaita, ja päivät päättyivät puheensorinaan, tuolien kolinaan ja sitten Mannerheimintien vaimeisiin ääniin, jotka humisivat keväisessä Töölössä. Samaan aikaan Pietarissa opiskeli eräs Liisa, jonka tulisin seuraavana kesänä tapaamaan. 
   Yksi ensimmäisistä tutuistani kaupalla oli Fabian. Hän sanoi aivan tapaamisemme aluksi minun olevan liian nuori polttamaan. Seuraavana päivänä suunittelimme taideprojektia ja poltimme tupakkaa kevätauringon kuumuudessa. Minulla oli jaloissani sandaalit, olin auringon paahtama  ja hänen kasvojaan kehysti risuparta. Hänen kaltaisiaan ystäviä sain elämääni päivä päivältä lisää. Mathias, Jean-Philippe ja Rebecca olivat kukin Todella Hyviä Kirjoittajia.
    Ja sitten Liisa tuli mukaan kuvioihin. Söimme porukalla kiinalaisessa ravintolassa tai Julion luona Töölönkadulla ja juhlimme toistemme syntymäpäiviä kaupalla leivosten kera. Elämäni täyttyi kirjakaupasta, sen asiakkaista ja luennoista, keskusteluista ja siellä pidetyistä keikoista. Kevät muuttui kesäksi, vuosi seuraavaksi ja sitten tapahtui suuria.  Ensiksikin tämä Töölönkadun argentiinalainen kirjoitti kirjan. Se on kuulemma uskomattoman hyvä, ja kiroan joka päivä sitä, etten ymmärrä sanaakaan siitä. Hän muutti takaisin kotikaupunkiinsa Buenos Airesiin, sillä kuten monet suuret taiteilijat oli hänkin herkkä reagoimaan Helsingin mylleryksiin. Nyt kuulen kuumasta auringosta, ihmisistä ja melusta Atlantin ylittävien sähköpostien välityksellä.
   Toinen suuri muutos tapahtui vuoden 2012 kesällä. Ian ja Liisa avasivat Töölöön Dagmarinkadun ja Nervanderinkadun kulmaan uuden kaupan – ja luopuivat vanhasta. Uusi kauppa on valtavan suuri, valoisa ja monikäyttöinen, mutta minun puheeni sinne liian intiimejä. Istuimme muutama viikko sitten Fabianin kanssa vierekkäin sohvalla uudella kaupalla. Koska kaikki oli jo olemassa – hyllyt pystyssä ja asiakkaat sisällä, tuntui lähes kielletyltä sanoa ääneen, että kaipasin vanhaa Arkadiaa. I know right, hän sanoi.

Minä niin rakastin Hesperianpuiston kirjakauppaa.


Mutta vielä enemmän kuin kaupan hyllyjä ja kirjoja rakastan sen pitäjiä. Ianissa ja Liisassa tiivistyy käsitykseni tyylistä ja eleganssista. Kyse ei ole siitä, mitä tekee vaan siitä, miten asiat tekee. Pidän tavasta, jolla Liisa Bourgeot puhuu englantia. Pidän univormusta, johon kuuluu farkut, valkoinen kauluspaita, mustat nauhakengät ja polkupyörä. Ja ennen kaikkea pidän heidän hienotunteisuudestaan ja uteliaisuudestaan ja varsinkin siitä, etteivät he esitä tietävänsä, jos eivät tiedä.