perjantai 29. maaliskuuta 2013



Edvards, paljon on sanottu ääneen, mutta välillämme vallitseva yhteys ei oikeastaan tarvitsisi edes sanoja. Vita minun vaatteissani, minun pihallani ja minun sydämeni ja tunteeni hänen käsissään. Hän uskoo pysyvyyteen kuten käsikirjoituksemme Kristiinakin.
KRISTIINA (V.O)
Minä uskon pysyvyyteen. En usko, että ihmisten hyvät puolet voisivat noin vain kaikota. Ne ovat tallella. Ne täytyy vain houkutella esiin. Ja rakas Henrik, sinussa oli paljon hyvää. Olet kaikin puolin koittanut peittää sen hyvän, mutta minä näen. Näen läpi näennäisten kehujesi ja erotan totuuden valheesta. Miten kauan sinun onnistui minua vedättää? Se kaikki, minkä muut sinussa näkivät muuttui minulle toisarvoiseksi. Se mihin minä myös lankesin. Olit vaille äidin rakkautta jäänyt pojankloppi, ja kuinka sinua rakastinkaan! Yritin maksaa sinulle menettämäsi vuodet, ikään kuin olisin ollut sen sinulle velkaa. Mutta sinä Henrik, sinä et halunnut nähdä. Suljit mieluummin silmäsi ja uit valheissasi. Ja kyllä, minä olen katkera. Kuinka paljon sinulle itsestäni annoinkaan! Enemmän kuin Lin, Sam ja kaikki entisesi yhteensä. Annoin sinulle itseni kokonaan, en voinut kuvitella elämääni ilman sinua. Ilman meidän kaksikkoamme. Sinussa makasi minun maailmani. Mitään enempää en tarvinnut, en osannut edes kaivata.

Henrik, valokuvaajani Henrik, sinun ei olisi tarvinnut erotella rakastumisen laatuja. Sinä, joka elit välittämättä, yksinkertaisesti, ajattelit lopulta likaa. Anteeksi, jos näillä väittämillä..

Kristiina kääntyy

..tuhoan sinut, ja kaiken sen, mihin olet koskaan uskonut.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Tyhjentäviä vuorosanoja

Toivoisin, että minussa olisi off-nappula, jota painaa tällaisina hetkinä. Mieli on raskas kuin kivi yöbussissa, joka vie minut kohti tyhjää kotia. Minun ei pitänyt olla tänään yksin.
   Olen viettänyt päiviä neljän seinän sisällä nukkuen, soittaen flyygeliä, kiemurrellen lakanoissa ja nauranut, kun minulta on kysytty: ''Oletko joskus minun?'' Ja kuinka kovasti haluaisinkaan vastata: ''Jos vain huolit minut.'' Hän kysyy sanomalehden takaa: ''Miksei sinulla ole ketään?'' Nieleskelen, enkä saa vastatuksi muuta kuin: ''Koska kaikki ovat liian vanhoja, liian kaukana ja koska minä olen aina toinen.'' Päivien aikana huomaan, että yhtä hyvältä tuntui Kalliossakin aikoja sitten, mutta tällä kertaa osaan pitää suuni kiinni ja tällä kertaa kyseessä on joku, jolla on jääkaapi täynnä ruokaa ja joka petaa sänkynsä. Näinä päivinä lataan vähemmän kylmiä ja arvostelevia kommentteja kuin yleensä – yritän olla kaikin tavoin parempi ja valmiimpi olemaan jonkun kanssa joskus yhdessä.
     Tunteja myöhemmin toisella puolella kaupunkia juon drinkkiä puoli kuudelta illalla ystävieni kanssa ja sanon heille, että kaikki on aivan liian hyvin ja kaikkien universumien sääntöjen mukaan kohta tapahtuu jotain, joka rikkoo idyllin. Sitten puheluihini ei enää vastata - puhelin on ensin varattu ja sitten tekosyyt olla vastaamatta loppuvat. Baarissa on sumuista, bollywood-musiikki pauhaa taustalla ja tiedän, että saan huomenna kuulla, kuinka entinen on palannut kuvioihin. 
 Kolmen tunnin pätkät onnea ja yksittäiset yöt tuntuvat kohtuuttoman lyhyiltä. Ne vain kiusaavat, eivätkä koskaan lunasta asettamiaan lupauksia. 

Jääkaapin humina tuntuu julmalta nyt aamuyöstä, ja minä olen yksin. Miten kornia, että huomenna talo täyttyy vieraista, kun järjestän sunnuntaibrunssin. Olen paperilla kaikkea, mutta katsokaa, miten jumalan yksin.


Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Luulitte, etten koskaan kirjoittaisi urheilusta

Olen viettänyt viime viikot Sörnäisissä sijaitsevalla joogasalilla ja useita tunteja keittiössä kokeillen suolan ja sokerin täydellistä suhdetta eräässä keittoreseptissä, uunin eri paistolämpötiloja ja eri valmistajien voita. En ole notkunut kahviloissa tai baareissa, en polttanut tupakkaa, enkä valvonut yömyöhään. Vaikka voisi kuvitella toisin, ei elämässäni ole tapahtunut mitään dramaattista, jonka seurauksena olisin päättänyt noudattaa uutta elämäntyyliä. Tarvitsin vain pienen töytäisyn eräältä ystävältäni ymmärtääkseni oman uppiniskaisuuteni. Huomasin, että olin jossakin kohtaa muutaman viime vuoden aikana päättänyt, etten ole niin sanottu urheilu- tai kuntosalityyppiä enkä ''siis todellakaan mikään ruoanlaittaja''. Olin aina valikoinut hyviä kokkeja treffiseuralaisiksi ja minusta oli hauskaa esittää uusavutonta, istua tiskipöydällä ja naureskella siis mistä sä voit tietää paljon tota tulee tohon! 
      Tammikuussa kaipasin seuraa ja soittelin kavereilleni iltaisin. Useasti ystäväni vastasivat puhelimeen venytellessään tai juostessaan juoksumatolla. Nyrpistelin nenää ajatukselle hikoilemisesta Herttoniemen SATS:illa Bodycombatissa, mutta tiedättekö, minä sitten istuinkin nämä illat yksin kaupungilla. Olin siis ikuinen kahvittelija, jonka elämässä ei edes tapahtunut mitään niin dramaattista, minkä vuoksi olisi kannattanut tuhlata eurojaan tai aikaansa kahviloissa notkumiseen. Kaikki oli nimittäin ja on edelleen vallan mainiosti, eikä minun tarvinnut hukuttautua paheisiin.
           Minä ja ystäväni olimme pilailleet elämäntapojeni ja epäatleettisuuteni kustannuksella jo muutaman vuoden. Olin kuitenkin aivan itse, ilman minkäänlaista painostusta, kehitellyt  rappiollisia mielikuvia itsestäni ja luullut niitä pysyväksi osaksi identiteettiäni. Ja mikä surkeinta, kaikki nämä määritteet olivat minulle haitallisia enosaaeioomunjuttu -tyyppiä. Kroppani alkoi oireilla ja minun täytyi todella pohtia, voisinko päästää irti rappioimagosta. Siis voi vittu, miten niin en ole urheilijatyyppiä! Tottakai olen!
      Menin kuntosalille. Siellä minä makasin yhdeksältä illalla Rautatientorin SATS:in hikisellä ja pahanhajuisella lattialla ja katselin kattoa. Vittu, että tälläistä. Onneksi muutaman päivän toipumisen jälkeen muistin, että on muitakin tapoja pitää huolta itsestään. Muistin esimerkiksi, että minullahan on täydellinen rystykierrelyönti tenniksessä ja että olen aina ollut aika hyvä joukkuepeleissä. Halusin kuitenkin oppia jotakin uutta, joten menin joogasalille, missä opettaja muisti oppilaansa nimet. Tiesin jo, että syöminen, juominen, tanssiminen ja seksin harrastaminen olivat varmoja tapoja saada nautintoa, mutta pian ymmärsin, että kropallani oli muitakin käyttötarkoituksia.
             Se, että pidän itsestäni huolta ei sulje pois toista puoltani. Mitään en ole lopettanut, vain lisännyt asioita elämääni. Mutta jopa tärkeämpää kuin nautinto oli tunnustaa, että olin ollut väärässä monen asian suhteen ja että minun ei pidä olla niin ehdoton.