maanantai 30. joulukuuta 2013










Vuoden 2012 lokakuussa soitimme vanhalla kaupalla: https://www.dropbox.com/s/qv8afx3l5ef8nhu/MVI_7444.MOV.
On taas jokavuotisen keikan aika. Tervetuloa!

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Kaikkea muuta kuin yhdentekevää

Elämme aikoja, jolloin meri ei ole vielä ehtinyt jäätyä umpeen. En uskalla edes sanoa kaikkea ääneen, koska ajat ovat niin herkkiä ja kosketusarkoja, mutta voi miten jännittäviä. Mutta on kuultu lausahduksia kuten:

''Odotat elämältä niin paljon.'' - E

''On monia päiviä kun en ajattele sinua, mutta baarissa en katso ketään eikä kukaan kiinnosta minua.'' - minä

Ja pysäyttävin: ''Mitä jos kaikista maailman ihmisistä se oletkin Sinä.'' - J

Olen käynyt uimassa matkaa monta kertaa viikossa. Siellä minä olen ollut uimassa kilometrejä, oikeassa nilkassa punainen kumilenksu ja kilisevä pukukopin avain, enkä ole ollut yhtään kadoksissa.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Puhukaamme ihmisistä astioina.
Monet meistä ovat todella lujasta posliinista tehtyjä ja siksi kestämme kolhuja ja pudotuksia. Petoksia, valehtelua ja epäonnistumisia. Siksi ihmislaji selviytyykin tällä planeetalla. Koska toisin kuin yhdelläkään muullakaan lajilla, meillä on ainutlaatuinen kyky sopeutua ja vaikka se tuntuisi vaikealta, me silti sopeudumme. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Joka kerta kun minä, A tai kuka tahansa muu luulee, ettei kestä enää yhtäkään uutta iskua, sen kestää silti.
On vain pakko uskoa, että jotain parempaa on tulossa, sanoi A.
On vain pakko luottaa ihmisiin, koska kyynistyminen on kohtaloista varmasti kaikista kamalin ja vähiten antoisin, totesimme ystäväni kanssa Göteborgin ja Helsingin välisen puhelun aikana. Tuolloin ystäväni H luultavasti makasi asuntolansa huoneessa sängyllään, ja minä huokasin raskaasti Mannerheimintiellä Helsingissä. Maailmasta oli tullut yht'äkkiä kamalan kylmä. 
   Kun putoamme maailmankaikkeuden käsistä kovalle parkettilattialle, meistä lohkeaa pala. Suurimman osan niistä paloista voi kuitenkin liimata kasaan puhumalla, itsetutkiskelulla, oppimalla ja rakkaudella. Liitoskohta on pitävä, muttei enää samalla tavalla ehjä. Ja niissä muissa astioissa, jotka eivät kestä kulutusta ja joille maailma on liian vaikea, on valuvika, joka ei ole heidän syytään.

Kirjoitin ystäväni syntymäpäiväkorttiin, että vaikka en tiedä mistään vielä mitään, olen kuullut että elämän pitäisi ilmeisesti kantaa – meitäkin.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Muuttujat linjautuvat


Minulle tapahtui viikonloppuna jotain hyvin elokuvallista ja julmaa. Jos elämäni olisi romaani, olisi tämä ollut kaikin tavoin epäuskottava ja korni juonenkäänne.

Elämäni on toisinaan todella huono vitsi ja täynnä käsittämättömiä sattumia. Tai sellaiseksi niitä joku voisi kutsua, mutta en ole enää aivan vakuuttunut siitä, onko kysee tosiaan enää sattumista. Sattumukset tuntuvat uskomattomilta siksi, että yleensä tilanteessa on monta muuttujaa, joiden kaikkien on täytynyt linjautua maailmankaikkeudessa oikein, jotta minä voisin – jälleen kerran – seisoa typertyneenä kadulla ja miettiä,  miten ihmeessä tämä on mahdollista. Minun elämässäni nuo muuttujat linjautuvat aina.
     Ystäväni kuuntelevat usein epäuskoisina tarinoitani ja kommentoivat niitä lauseilla kuten ''Jos en tuntisi sinua, en uskoisi sinua hetkeäkään'' ja ''Koska myyt tarinasi Coppolalle?''. Vastaan kohauttelemalla harteitani, sillä en ole edelleenkään keksinyt muuta selitystä tälle kaikelle kuin sen, että maailmankaikkeus jakaa minulle sen, mikä minulle kuuluukin. Minun osani tässä maailmassa on olla se tyyppi, jolle tapahtuu kaikkea uskomatonta – eikä se ole aina kovin ihanaa. Oikeastaan kuluttavaa.
     Ihmissuhteeni ovat myrskyisiä, sotkuisia ja lyhyitä. Ne yleensä loppuvat ennen kuin ehtivät alkaakaan. En tiedä, olisinko voinut itse välttää kaiken tämän draaman, joka on ollut elämässäni keskiössä jo muutaman vuoden. Olen myös pohtinut, olenko nimenomaan itse valinnut nähdä kaikessa draaman ja runollisuuden elementin, koska en ole pystynyt hyväksymään elämältäni niin sanottua tavallisuutta ja tasaisuutta. Toisaalta ihmiselle, joka sanoo enemmän ''kyllä'' kuin keskimääräinen ihminen, on täytynyt sattua vastapainoksi myös enemmän kamalia asioita.

Viikonlopun järkytyksen jälkeen en osannut sunnuntaiaamuna puhelimessa todeta lakonisesti ystävälleni muuta kuin: ''Tragikoomista. Tietenkin näin kävisi.''
Hän vastasi kuten aina:
''Tämä olisi hyvä vitsi, jos kyseessä ei olisi sinun elämäsi.''

Sanottakoon, että olin sattumalta kadulla, jolla en lähes koskaan käy ja näin ikkunasta jotain, jota minun ei olisi koskaan pitänyt nähdä.

maanantai 23. syyskuuta 2013

lauantai 7. syyskuuta 2013

Repivän kesän päätös

Olin täydellisillä jatkoilla.

Niin, siinä se on nyt sanottu. Niitä on metsästetty. Ja niin ne ilmestyivät, kun kaikki olivat jo matkalla kotiin ja törmäsivät toisiinsa keskustassa. 

Kaartinkaupungissa taksissa, käsi toisen kädessä. Taksimittari on laulanut pitkään. Juoksen kioskille. ''Kato moi. Ostan vaan tupakkaa, menee ihan hetki. Mun jäbä on tuolla taksissa, käy sanoon moi.'' Jäi sille tielle. Jatkoilla kieriskelen yltäkylläisyydessä, kun Hän ja Muut tulevat toimeen saumattomasti. Piano-oppilaistani kukin vuorollaan esittää ylpeänä oppimansa, ja kuuntelen keittiössä salaa, kun he suunittelevat yhteiskonserttiaan. Yö vaihtuu vaivihkaa kajastavaksi aamuksi, kun horjumme taas käsi kädessä muutaman korttelin päähän Hänen luokseen nukkumaan. Aamu on päänsärkyinen ja notkea. Valvon Hänen untaan puoleen päivään asti.

Seuraavana iltana Sörnäisissä on iltakymmeneltä jollakin tapaa erityistä. Taivas on tummunut syksyn väriseksi vain muutamassa yössä ja on raskaampi kuin kuukausiin. Sydän lyö tasaisempaa ja lempeämpää tahtia, kun levoton kesä on vaihtumassa hitaampaan syksyyn. Enää ei jokaisen kadunkulman takana ole uutta Mahdollisuutta, Ihmistä, Bileitä – ei ainakaan yhtä montaa kuin kesällä. Mutta minua se ei haittaa, koska kavalkadini on hyvä juuri sellaisenaan.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Blondi tarvitsee läimäytyksen


Tässä jo aikaisemmin julkaistussa kuvassa olemme minä ja Nicolas matkalla Melunista Pariisiin puolitoista vuotta sitten. Näytin aikoinaan kuvaa Vitalle, joka totesi, että kuvasta välittyy vahvasti minun haluni varmistella kaikkea. Luultavasti kuvassa tapahtui jotain aivan muuta, eikä kyse oikeastaan ole edes Nicolaksesta, vaan asetelmasta yleismaailmallisemmin – kontrastista hänen levollisuutensa ja minun epävarmuuteni välillä.

Joitakin päiviä sitten istuimme Super Bonin kanssa sohvalla kovassa aamuauringonvalossa. Vaikka olimme jo kiehnänneet koko edellisen illan, halusin silti koko ajan syliin, taukoamatta koskea ja puhua ja tuijotella. Hän halusi katsoa televisiota. Halusin taas syliin, kiipesin syliin ja kyselin typeriä. Aivan kuten saatoin olla tekemässä yllä olevan valokuvan ottamishetkellä.

Toisinaan minun epäilykseni ja varmisteluni ovat kuin hinkuva ja hätääntynyt sisäänhengitys, joka muuttuu tasaisemmaksi vasta, kun toinen kumartuu yli puolivälin kahvilan suorakulmaista pöytää ja sanoo:
''Olen valmis kohtaamaan kanssasi maailman ja kaikki ne ongelmat, jotka meidän mahdollisesta jutusta seuraa.''
Hetkeä aikaisemmin olin kuvaillut hänelle, kuinka haavoittuvan auki olen koko maailmalle ja sen turuille.

tiistai 20. elokuuta 2013

Ajellaan Pelagoilla auringonlaskuun, mon amie!

http://howdidiendupwhereiam.blogspot.fi/2013/08/ystavyydesta.html   
Ystäväni Annin kirjoituksessa sanotaan kaikki olennainen, enkä minä olisi voinut asiaa paremmin muotoilla. Tässä siis teille suora linkki.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Tässä on pohjattoman ihastunut Emilia syntymäpäivänään 17. heinäkuuta 2013.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Nu ska jag gå och kyssa min tjej

Olin Esplanadilla piknikillä, kun hän pyöräili ohitseni.
Juoksin perään ilman kenkiä ja huusin hänen nimeään.
''No, Emilia?''
''Ajattelen sua ja sitä miten sä voit. Mitä sun äidille ja sisaruksille kuuluu?'' 
''Ihan hyvää. Vieläkö sä bunkkaat ton jätkän kanssa, joka istuu nurmikolla?''
''Ei me koskaan bunkattukaan, se on mun paras ystävä''
''Just okei.''

''Mulla on ikävä'', sanoin hiljaisuuden päätteeksi.
''No sentään edes ikävä''

Kun me tapailimme, minulta kysyttiin kaikissa bileissä ruotsiksi: ''Kuka sä oikein olet, kun se esittelee sut meille? Se ei koskaan puhu kenestäkään sen omana.''

Olin Emilia, joka tapasi jonkun toisen.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

 
Ostin toukokuussa Pariisin modernin taiteen museon Keith Haring -näyttelystä erään tärkeän kirjan. Sen nimi on ''Love'' ja siinä on Keithin teini-ikäisenä kirjoittama rakkauskirje kuvituksien kera. Aion antaa sen lahjaksi seuraavalle suurelle rakkaudelleni.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Super bon

Sitä aina toisinaan tapaa ihmisiä, joiden kanssa vallitsee heti täydellinen välittömyys. Sellainen, että voisi mennä ensimmäisenä yönä saunaan yhdessä ja lähettää seuraavalla viikolla postikortin ulkomailta, eikä siinä olisi mitään outoa. Hälsingar från Slovenia. Emi + tytöt.
Tapasin hänet työpaikkani kahvihuoneessa, kun istuin tukka märkänä korkealla tuolilla syömässä Sofiankadulta hakemaani lounasta. Puhuimme ensimmäisenä Montrealista. Tunsin sisälläni palavan jotain, joka tulisi hehkumaan pinkkinä päiviä ja edelleen viikkoja. Palava pinkki on minun intohimoni ja ihastumiseni väri. Paljon myöhemmin hän kertoi minulle, että oli tiennyt tuon keskustelun aikana minun olevan hyvä pussaamaan, mutta minun mielestäni me olemme todella hyviä pussaamaan toisiamme.

Kun olimme viestitelleet päivän mittaan neljällä eri kielellä, hän sanoi viimeisessä tekstiviestissään: ''Meiltä loppuu kohta kielet kesken.''
Vastasin: ''Onneks meiän on helppoa olla yhdessä hiljaa.''

tiistai 23. heinäkuuta 2013

''Chez Mml Mäenmaa, Casa Kulosaari''





Pyrin kovasti siihen, että emännöin todella hyviä juhlia. Olen harjoitellut aika paljon. Nämä olivat What's the time? Gin and Tonic hour -juhlat. Sitä edellisellä viikolla oli Aperol Spritz juhlat, eli minun Elisalle pitämät syntymäpäivät.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Kun mietin tätä nuoruutta, tulee minulle ehdottomasti ensimmäisenä mieleen

auto.

Auto on ikään kuin aikuistumisriitti meille, jotka emme ole lähelläkään aikuisuutta. Ja mielestäni erityisen ihana asia on auton takapenkki. Kun istuin perjantaina auton takapenkillä matkalla kohti Sipoota, ajattelin, millainen äitini oli ollut abivuotenaan 1979. Ajattelin hänen heliseviä rannerenkaitaan ja liian laihoja  reisiään. Ajattelin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat saaneet tuntea tuon uskomattoman vapauden tunteen ja pelätä kuollakseen, että ovat raskaana ja aloittaa nyrkkitappelun ja olla ilkeitä jollekulle, josta pitävät, koska eivät vain osaa muuten tykkäämistään ilmaista. Ja saada kaiken anteeksi, koska ovat ainoastaan kahdeksantoista. 

Meitä oli autossa monta. Kuumat ja hikiset reidet liimautuvat yhteen takapenkillä. Pojat ajavat aina ylinopeutta. Kysyin: 
''Entä jos mutkan takaa tulee joku?''
''Ei tule'' he vastasivat kuten aina, koska kuolema tuntuu heistä kaukaiselta.

Minä kaaduin nokkospuskaan, kokko levisi ja eilen pussailin auton takakontissa. Tyypillä on purjevene. Ehkä hän opettaa veneilemään, eikä sittenkään kummisetä.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Uima-altaassa vain sinä ja minä

Toisin kuin viime vuonna en ole tänä vuonna kesätöissä säätiöllä. Olen töissä varainhoitoyhtiössä. Se tarkoittaa käytännössä katsoen sitä, että Kluuvikatu 3 kuhisee solmiokaulaisia ja korkokenkäisiä ihmisiä. Kop, kop, nap, nap, klong miljoonakaupat tuli ja kelloa soitetaan. Hartiani olivat kireät perjantaina, joten lähdin Savitaipaleelle, missä kireys suli niistä pois saunassa, monta kertaa päivässä saunassa, ja juoksin alasti järveen kuin vanhassa Suomi-filmissä ja noustessani järven pintaan haukkaamaan ilmaa ymmärsin,

miksi minulle on niin tärkeää asua saarella, kuinka maapallon pinta-alasta yli puolet ja samoin ihmiskropasta 60% on vettä. Yhtäkkiä tuossa järvessä kaikki nämä luvut tuntuivat hirveän tärkeiltä.
    Olen onnellinen siitä, että pelasin viime viikolla tennistä, varasin pöydän afrikkalaiseen ravintolaan ja kävelin isäni kanssa Mechelininkadun lehmuksien alla. Sellaista tämä elostelu juuri nyt on.
Kertoessani Savitaipaleella, mistä olen kotoisin ja että olen ainoa lapsi, ihmiset esittivät suruvalittelunsa. Kävimme juomassa huoltoasemalla limut. Huoltoaseman pihalla eräs Matti, joka ''kuuluu kalustoon'', näytti peukkua ja huusi:

''Nyt tytöt päiväkaljalle!''

Ystäväni, joka on nähnyt näitä Matteja teini-ikäisestä 90-luvulta lähtien, ei jaksanut, mutta minusta se oli ihanan eksoottista.

Mutta palaan vielä veteen. Tahtoisin tänä kesänä oppia ajamaan venettä ja taidan pyytää kummisetääni opettamaan minua. 

tiistai 28. toukokuuta 2013

Paholainen keltaisessa sadetakissa



Näin hänen kävelevän kadulla vastaan. Hän oli kuin hidastetusta filmistä ja piirtyi paholaisena keltaisessa sadetakissaan minun verkkokalvolleni.

Kumpi meistä tuli ensin?
Kumpi meistä puhuu enemmän kieliä?
Kumpi tanssii paremmin, kumpi kirjoittaa?
Oletko sinä vai minä kauniimpi,
kumpi meistä särkyneempi?
Kummalle kuuluu tämä elämä?
Sörnäisissä? Minä vai sinä?

Kummasta tuntuu kipeämmin täällä?
Sinusta vai minusta vai meistä kaikista,
jotka kuvittelemme, että rakkautemme on ainutlaatuisinta
ja me elämiemme ihmisille sopivimpia.

Sarjasta ''Montreal''

lauantai 18. toukokuuta 2013


''Hei''
''Kuka siellä?''
''Minä.''
''Älä kiltti sano mitään, haluan vain kertoa jotakin. Muistat, kuinka rakastimme yhdessä Jean-Michel Basquiatin töitä. Olin Montrealissa kaksi viikkoa sitten ja junassa matkalla lentoasemalta keskustaan näin valtavan Basquiat-julisteen. Seuraavana päivänä oli määrä avautua Jean-Michelin näyttely. Menin sinne ja liikutuin kyyneliin.''
''Mutta''
''Ole hiljaa! Siellä oli niin paljon kaikkea, ihan liikaakin melkein ja se oli uuvuttavaa. Halusin vain kertoa. Toivottavasti teidän perheellänne on kaikki hyvin ja sinulla erityisesti. Hyvää kesää.''

Sarjasta ''Montreal''

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Oranssi palaa


KALASATAMA
Mihinköhän perustuu se, että suru tuntuu puristavana kipuna sydämessä? Mitkäköhän valtimot tai laskimot, läpät tai kammiot ovat kovimman rasituksena alaisena? Kuulemma sydänsuruihin voi kuolla.
RASTILA
Sydämeni pintaverisuonet eivät päästä läpi verta. Manu on ihan vitun mulkku ja tukkii helpon hengittämisen ja elämän.
HERTTONIEMI
Sydän sykkii melkein liian hyvin ja veri kuohuu palavan oranssina ja neon-pinkkinä. Nicolas on minulle Néon. Mutta sydämen sykähdykset ovat melkein liian voimakkaita ja veri virtaa liian lujaa. Paine on liian suuri ja toinen aortan läpistä voi pettää.
SÖRNÄINEN
Ja Sörnäinen on syvä ja kipeä haava. Se märkii enää harvoin. Sydämen syke on vakio. Kukaan ei Sörnäisissä kestä päivänvaloa – eivät juopot, ei T eikä varsinkaan hän ja minä yhdessä.

Sarjasta  ''Montreal'' 

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

torstai 9. toukokuuta 2013

Rakkauskirje kirjakaupalle

Minulle tämä kirjakauppa oli parhaimmillaan sijaitessaan Hesperianpuiston laidalla. Arkadia-aikojeni alussa me olimme kolmistaan: omistaja Ian, buenosairesilainen Julio ja minä. Katupölyn seasta poikkesi harvoin asiakkaita, ja päivät päättyivät puheensorinaan, tuolien kolinaan ja sitten Mannerheimintien vaimeisiin ääniin, jotka humisivat keväisessä Töölössä. Samaan aikaan Pietarissa opiskeli eräs Liisa, jonka tulisin seuraavana kesänä tapaamaan. 
   Yksi ensimmäisistä tutuistani kaupalla oli Fabian. Hän sanoi aivan tapaamisemme aluksi minun olevan liian nuori polttamaan. Seuraavana päivänä suunittelimme taideprojektia ja poltimme tupakkaa kevätauringon kuumuudessa. Minulla oli jaloissani sandaalit, olin auringon paahtama  ja hänen kasvojaan kehysti risuparta. Hänen kaltaisiaan ystäviä sain elämääni päivä päivältä lisää. Mathias, Jean-Philippe ja Rebecca olivat kukin Todella Hyviä Kirjoittajia.
    Ja sitten Liisa tuli mukaan kuvioihin. Söimme porukalla kiinalaisessa ravintolassa tai Julion luona Töölönkadulla ja juhlimme toistemme syntymäpäiviä kaupalla leivosten kera. Elämäni täyttyi kirjakaupasta, sen asiakkaista ja luennoista, keskusteluista ja siellä pidetyistä keikoista. Kevät muuttui kesäksi, vuosi seuraavaksi ja sitten tapahtui suuria.  Ensiksikin tämä Töölönkadun argentiinalainen kirjoitti kirjan. Se on kuulemma uskomattoman hyvä, ja kiroan joka päivä sitä, etten ymmärrä sanaakaan siitä. Hän muutti takaisin kotikaupunkiinsa Buenos Airesiin, sillä kuten monet suuret taiteilijat oli hänkin herkkä reagoimaan Helsingin mylleryksiin. Nyt kuulen kuumasta auringosta, ihmisistä ja melusta Atlantin ylittävien sähköpostien välityksellä.
   Toinen suuri muutos tapahtui vuoden 2012 kesällä. Ian ja Liisa avasivat Töölöön Dagmarinkadun ja Nervanderinkadun kulmaan uuden kaupan – ja luopuivat vanhasta. Uusi kauppa on valtavan suuri, valoisa ja monikäyttöinen, mutta minun puheeni sinne liian intiimejä. Istuimme muutama viikko sitten Fabianin kanssa vierekkäin sohvalla uudella kaupalla. Koska kaikki oli jo olemassa – hyllyt pystyssä ja asiakkaat sisällä, tuntui lähes kielletyltä sanoa ääneen, että kaipasin vanhaa Arkadiaa. I know right, hän sanoi.

Minä niin rakastin Hesperianpuiston kirjakauppaa.


Mutta vielä enemmän kuin kaupan hyllyjä ja kirjoja rakastan sen pitäjiä. Ianissa ja Liisassa tiivistyy käsitykseni tyylistä ja eleganssista. Kyse ei ole siitä, mitä tekee vaan siitä, miten asiat tekee. Pidän tavasta, jolla Liisa Bourgeot puhuu englantia. Pidän univormusta, johon kuuluu farkut, valkoinen kauluspaita, mustat nauhakengät ja polkupyörä. Ja ennen kaikkea pidän heidän hienotunteisuudestaan ja uteliaisuudestaan ja varsinkin siitä, etteivät he esitä tietävänsä, jos eivät tiedä. 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Minun sanani on kaikista painavin

Suhtautumiseni Helsingin Kulosaaressa sijaitsevaa kotiani kohtaan on ristiriitainen. Kauniilla saarella, mutta kaukana saaren miljoonataloista. Useimmiten siellä ei ole ketään kotona, mutta juhlien aikaan se näyttää ulkopuolelta kuin nukketalolta, täytekakulta, sillä kadulle näkyy kunkin huoneen tapahtumat, koska sälekaihtimet eivät ole koskaan kiinni. Minä järjestän täällä juhlia: syntymäpäiviä muille ja sunnuntaibrunsseja.

Minä ja isäni. Isäni ja minä. Hän on ankara, mutta vain minun sanani painaa hänelle.

Elämme vuoden 2012 maaliskuuta. Seison eteisessä puoli neljältä yöllä. Yläkerrassa on vielä joku hereillä. Valkoisten rahien, verhojen, mattojen ja epäkäytännölisten tuolien keskellä makaa minun ankara isäni. Hänen kasvoillaan kareilee hymy ja hän liikuttaa käsiään ilmassa kuin kapellimestari. Hän ei huomaa minua lainkaan. Kävelen pimeydessä kohti ihmistä, jonka kanssa minulla on elämää suurempia eroavaisuuksia ja jonka kanssa koen samalla hyvin syvää yhteisymmärrystä. Korvilla kuulokkeet, niin isot, että ne peittävät puolet päästä, joka tasan samanlainen kuin omani, ja tiedän varmaksi, että hän kuuntelee erään elokuvan musiikkia. Sanon hei. Hän avaa viinaiset silmänsä, tullut hirmu hienoista juhlista keskeltä kauniita menestyneitä naisia ja smokkipukuisia miehiä, ja minä olen tullut vähemmän hienoista juhlista ja sanon yhtäkkiä hänelle ilman minkäänlaista suodatinta ''minulla on sinulle kerrottavaa''. Nyt hän taas hymyilee silmät kiinni, eikä edes käänny minuun päin. 
''Se joku oli ihan tosi, tosi vanha. Olen ihan sairaan hajalla ja ne bileet olivat ihan kamalat ja toivon ettet suutu vaan ymmärrät.''
Hän on hetken hiljaa ja kuulokkeet ovat pudonneet jo hänen korviltaan matolle minuutteja aikaisemmin ja musiikki kuuluu niistä vaimeana:

Maybe I'm wrong, maybe I'm right, 
loving you dear like I do.
If it's a crime then I'm guilty, guilty of loving you


'' Emilia, en olisi voinut sinusta muuta ajatellakaan'', hän vastaa. 

Lainaus kappaleesta Guilty (1931) Richard A. Whiting, Harry Akst, Gus Kahn

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Hei sattui sydämeen, mutta ainakin keskellä kirsikkapuita



Palattiin eilen kotiin Ranskasta ja ihan hyvä niin.

perjantai 29. maaliskuuta 2013



Edvards, paljon on sanottu ääneen, mutta välillämme vallitseva yhteys ei oikeastaan tarvitsisi edes sanoja. Vita minun vaatteissani, minun pihallani ja minun sydämeni ja tunteeni hänen käsissään. Hän uskoo pysyvyyteen kuten käsikirjoituksemme Kristiinakin.
KRISTIINA (V.O)
Minä uskon pysyvyyteen. En usko, että ihmisten hyvät puolet voisivat noin vain kaikota. Ne ovat tallella. Ne täytyy vain houkutella esiin. Ja rakas Henrik, sinussa oli paljon hyvää. Olet kaikin puolin koittanut peittää sen hyvän, mutta minä näen. Näen läpi näennäisten kehujesi ja erotan totuuden valheesta. Miten kauan sinun onnistui minua vedättää? Se kaikki, minkä muut sinussa näkivät muuttui minulle toisarvoiseksi. Se mihin minä myös lankesin. Olit vaille äidin rakkautta jäänyt pojankloppi, ja kuinka sinua rakastinkaan! Yritin maksaa sinulle menettämäsi vuodet, ikään kuin olisin ollut sen sinulle velkaa. Mutta sinä Henrik, sinä et halunnut nähdä. Suljit mieluummin silmäsi ja uit valheissasi. Ja kyllä, minä olen katkera. Kuinka paljon sinulle itsestäni annoinkaan! Enemmän kuin Lin, Sam ja kaikki entisesi yhteensä. Annoin sinulle itseni kokonaan, en voinut kuvitella elämääni ilman sinua. Ilman meidän kaksikkoamme. Sinussa makasi minun maailmani. Mitään enempää en tarvinnut, en osannut edes kaivata.

Henrik, valokuvaajani Henrik, sinun ei olisi tarvinnut erotella rakastumisen laatuja. Sinä, joka elit välittämättä, yksinkertaisesti, ajattelit lopulta likaa. Anteeksi, jos näillä väittämillä..

Kristiina kääntyy

..tuhoan sinut, ja kaiken sen, mihin olet koskaan uskonut.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Tyhjentäviä vuorosanoja

Toivoisin, että minussa olisi off-nappula, jota painaa tällaisina hetkinä. Mieli on raskas kuin kivi yöbussissa, joka vie minut kohti tyhjää kotia. Minun ei pitänyt olla tänään yksin.
   Olen viettänyt päiviä neljän seinän sisällä nukkuen, soittaen flyygeliä, kiemurrellen lakanoissa ja nauranut, kun minulta on kysytty: ''Oletko joskus minun?'' Ja kuinka kovasti haluaisinkaan vastata: ''Jos vain huolit minut.'' Hän kysyy sanomalehden takaa: ''Miksei sinulla ole ketään?'' Nieleskelen, enkä saa vastatuksi muuta kuin: ''Koska kaikki ovat liian vanhoja, liian kaukana ja koska minä olen aina toinen.'' Päivien aikana huomaan, että yhtä hyvältä tuntui Kalliossakin aikoja sitten, mutta tällä kertaa osaan pitää suuni kiinni ja tällä kertaa kyseessä on joku, jolla on jääkaapi täynnä ruokaa ja joka petaa sänkynsä. Näinä päivinä lataan vähemmän kylmiä ja arvostelevia kommentteja kuin yleensä – yritän olla kaikin tavoin parempi ja valmiimpi olemaan jonkun kanssa joskus yhdessä.
     Tunteja myöhemmin toisella puolella kaupunkia juon drinkkiä puoli kuudelta illalla ystävieni kanssa ja sanon heille, että kaikki on aivan liian hyvin ja kaikkien universumien sääntöjen mukaan kohta tapahtuu jotain, joka rikkoo idyllin. Sitten puheluihini ei enää vastata - puhelin on ensin varattu ja sitten tekosyyt olla vastaamatta loppuvat. Baarissa on sumuista, bollywood-musiikki pauhaa taustalla ja tiedän, että saan huomenna kuulla, kuinka entinen on palannut kuvioihin. 
 Kolmen tunnin pätkät onnea ja yksittäiset yöt tuntuvat kohtuuttoman lyhyiltä. Ne vain kiusaavat, eivätkä koskaan lunasta asettamiaan lupauksia. 

Jääkaapin humina tuntuu julmalta nyt aamuyöstä, ja minä olen yksin. Miten kornia, että huomenna talo täyttyy vieraista, kun järjestän sunnuntaibrunssin. Olen paperilla kaikkea, mutta katsokaa, miten jumalan yksin.


Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Luulitte, etten koskaan kirjoittaisi urheilusta

Olen viettänyt viime viikot Sörnäisissä sijaitsevalla joogasalilla ja useita tunteja keittiössä kokeillen suolan ja sokerin täydellistä suhdetta eräässä keittoreseptissä, uunin eri paistolämpötiloja ja eri valmistajien voita. En ole notkunut kahviloissa tai baareissa, en polttanut tupakkaa, enkä valvonut yömyöhään. Vaikka voisi kuvitella toisin, ei elämässäni ole tapahtunut mitään dramaattista, jonka seurauksena olisin päättänyt noudattaa uutta elämäntyyliä. Tarvitsin vain pienen töytäisyn eräältä ystävältäni ymmärtääkseni oman uppiniskaisuuteni. Huomasin, että olin jossakin kohtaa muutaman viime vuoden aikana päättänyt, etten ole niin sanottu urheilu- tai kuntosalityyppiä enkä ''siis todellakaan mikään ruoanlaittaja''. Olin aina valikoinut hyviä kokkeja treffiseuralaisiksi ja minusta oli hauskaa esittää uusavutonta, istua tiskipöydällä ja naureskella siis mistä sä voit tietää paljon tota tulee tohon! 
      Tammikuussa kaipasin seuraa ja soittelin kavereilleni iltaisin. Useasti ystäväni vastasivat puhelimeen venytellessään tai juostessaan juoksumatolla. Nyrpistelin nenää ajatukselle hikoilemisesta Herttoniemen SATS:illa Bodycombatissa, mutta tiedättekö, minä sitten istuinkin nämä illat yksin kaupungilla. Olin siis ikuinen kahvittelija, jonka elämässä ei edes tapahtunut mitään niin dramaattista, minkä vuoksi olisi kannattanut tuhlata eurojaan tai aikaansa kahviloissa notkumiseen. Kaikki oli nimittäin ja on edelleen vallan mainiosti, eikä minun tarvinnut hukuttautua paheisiin.
           Minä ja ystäväni olimme pilailleet elämäntapojeni ja epäatleettisuuteni kustannuksella jo muutaman vuoden. Olin kuitenkin aivan itse, ilman minkäänlaista painostusta, kehitellyt  rappiollisia mielikuvia itsestäni ja luullut niitä pysyväksi osaksi identiteettiäni. Ja mikä surkeinta, kaikki nämä määritteet olivat minulle haitallisia enosaaeioomunjuttu -tyyppiä. Kroppani alkoi oireilla ja minun täytyi todella pohtia, voisinko päästää irti rappioimagosta. Siis voi vittu, miten niin en ole urheilijatyyppiä! Tottakai olen!
      Menin kuntosalille. Siellä minä makasin yhdeksältä illalla Rautatientorin SATS:in hikisellä ja pahanhajuisella lattialla ja katselin kattoa. Vittu, että tälläistä. Onneksi muutaman päivän toipumisen jälkeen muistin, että on muitakin tapoja pitää huolta itsestään. Muistin esimerkiksi, että minullahan on täydellinen rystykierrelyönti tenniksessä ja että olen aina ollut aika hyvä joukkuepeleissä. Halusin kuitenkin oppia jotakin uutta, joten menin joogasalille, missä opettaja muisti oppilaansa nimet. Tiesin jo, että syöminen, juominen, tanssiminen ja seksin harrastaminen olivat varmoja tapoja saada nautintoa, mutta pian ymmärsin, että kropallani oli muitakin käyttötarkoituksia.
             Se, että pidän itsestäni huolta ei sulje pois toista puoltani. Mitään en ole lopettanut, vain lisännyt asioita elämääni. Mutta jopa tärkeämpää kuin nautinto oli tunnustaa, että olin ollut väärässä monen asian suhteen ja että minun ei pidä olla niin ehdoton. 

perjantai 15. helmikuuta 2013



Tässä on Pretty Boys, jonka soitimme Arkadiassa viime lokakuussa.
https://www.dropbox.com/s/qv8afx3l5ef8nhu/MVI_7444.MOV
Video by Eino Manner 

torstai 14. helmikuuta 2013

Sinun ihollasi

Sinun ihosi on ollut syntymästäni lähtien minulle tuttu. Koskiessani siihen ensimmäisen kerran minusta tuntui, että olin juuri siellä, missä minun kuuluikin olla. Sillä koskiessani sinuun olin palannut kotiin. Nicolas, ihosi tuntuu samalta ajasta ja paikasta riippumatta, se tuntuu samalta avaruudessa ja Bastillessa. Toisinaan kämmeniäni ja sormiani kihelmöi ajatellessani sinua, koska minä muistan tarkalleen, miltä sinä tunnut. Ja ajattelen sinua niinä hetkinä, kun jonkun muun iho tuntuu omaani vasten väärältä. Minä muistan sinun vartalosi varjot sekä kaaret, ja sinä muistat elävimmin minun tuoksuni ja minun kumpuni. Sormemme menevät täydellisen lomittain, hengityksemme synkronoituvat, ja sinun sielusi ja vartalosi ovat tehty minua varten. Sinut on valettu minuun. 

maanantai 4. helmikuuta 2013

Sabin, Roquette, Beaumarchais ja muut

Jotain on tultu tehtyä tässä elämässä oikein, kun huomaa kerta toisensa jälkeen istuvansa ravintolassa sulkemisajan jälkeen. Silloin alkavat parhaat bileet, joissa luukutetaan hip hoppia, ja tanssitaan pöydillä lounasajan ja illalliskattauksen väliin putoavina tunteina. Minun Elämäni ihminen tanssii kanssani aina, kun haluan. 
Joillekuille minun on täytynyt  olla kiva, sillä kortteli on täynnä tuttuja ja ystäviä, ja naapurin pianokauppias antaa pitää konsertin kaupassaan keskellä päivää. Kun lähdemme pianokaupasta Hänen kanssaan käsi kädessä, huokaaa pianokauppias viiksiensä takaa. Niin, minä tiedän, nyökkään takaisin.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

L'amour c'est partager

Hän oli uskomattoman kaunis mies, jolla oli muodokkaat leukapielet ja viivaimella piirretyt linjat sekä pitkä selkä, joka myöhemmin vavahtelisi pimeydessä yhdesti, kahdesti ja kolmesti. Minun silmissäni hän oli yksi kimaltelevista Pretty Boyseista.
   Tapasimme välkehtevissä valoissa yön pikkutunteina, ja tiesin heti, että tulisin pitämään hänestä. Vietimme tunteja tanssilattialla ja tanssimme vielä kotona aamu kahdeksaan, ennen kuin hän makasi minut kauniisti ja hyvin. Seuraavana aamuna lähdimme Republiquélle ostamaan aamiaista, ja hän räpytteli ripsiään auringossa ja tiesi olevansa kuin pala taidetta. Nuori ja herkkä valosuunittelija hymähteli itsekseen ja katsoi taivaalle. Lintuparvi pyrähti lentoon hänen takanaan ja hän sanoi lauseita kuten: ''Rakkaus on jakamista. Rakastan kaikkia.'' Hän oli uskomattoman röyhkeä, sen tiesin jo valmiiksi. 
   Meitä oli neljä sinä iltapäivänä. Makoilimme sängyllä kaikki toistemme päällä päiväunilla kuin kissat, ja ajattelin, ettei tätä parempaa ole olemassa. Juoksimme hänen kanssaan asunnosta autioon ja aurinkoiseen käytävään ja hän otti minut niin kuin vain intohimon kourissa oleva voi ja palasimme takaisin hänen asuntoonsa muiden luo. Kerroimme käyneemme pyytämässä vodkaa naapureilta tuloksetta. 
   Mutta hän sanoi minulle useasti: l'amour c'est partager. Minulla oli Pariisissa ystävä mukana, joka on hyvin, hyvin kaunis. Ja noina päivinä, kun Kaunis poika makasi minun kanssani, katsoivat hekin toisiaan merkitsevästi. Heillä ei ollut yhteistä kieltä, kun taas me puhuimme yhdessä ranskaa. Kommentoin pitkin päivää hänelle ranskaksi, etten hyväksy sellaista. ''Lopeta, tai ole ystäväni kanssa.'' Mutta hän valssitti minua ja vaati paljon kaikkea. ''Emiliani. Tule, ole, suutele, kosketa, pyöräillään, syödään, mennään katolle, pidän sinusta kauheasti.''
   Luulin olleeni lämmin ja lempeä häntä kohtaan, mutta epävarmuus kalvoi minua niin, että toisinaan en antanut hänen koskea ja käytin sanaa naida, kun taas hän halusi käyttää sanaa rakastella. Miestä ärsytti mustasukkaisuuteni, ja jossain vaiheessa huomasin, että ystävänikin piti hänestä. Hetket aurinkoisessa asunnossa kattojen yllä olivat kiusallisen piinaavia. Vihasimme ja ihastelimme häntä. Teki mieli suudella ja lyödä. Hän oli kietonut meidät pikkusormensa ympärille.

tiistai 29. tammikuuta 2013

''Näin sinun tanssivan ja haluan sinut.''



Tulin eilen Pariisista. En ole koskaan tanssinut niin paljon kuin siellä Tuvan kanssa.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013


You and him sitting on the tree
k-i-s-s-i-n-g
we're still many
you're only two
you hung yourself from your love tree 
all too soon

First one to go is the one who you told
she would never be wise enough
to understand how your love was tough

And you and him still sitting on the tree
k-i-s-s-i-n-g
we're one down
you are two
you hung yourself from your love tree
all too soon

--
Love tree