perjantai 27. heinäkuuta 2012

Sydämessäni ei ole muille sijaa









Tänä kylmänä ja koleana kesänä en ole jaksanut tutustua uusiin ihmisiin. Noin kuukausi sitten olin matkalla tapaamaan erästä. Matkallani näille ''treffeille'' (joita luulin kavereillisiksi) puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja huokaisin: ''En tiiä onks tää kauheen hyvä idis. Mä en jotenki jaksa selittää kaikkea ja aloittaa kaikkea alusta.''
   Se ei ollut hyvä idea. Tyyppi paljastui pahemman luokan hyypiöksi, joka kehitti minusta itselleen pakkomielteen. Seuraavana päivänä totesin: ''Mähän sanoin! Enkä muuten varmana mee enää mihinkää kenenkää kanssa.''
Hänelle ei ollut minkäänlaista sijaa sydämessäni, joka on varattu ainoastaan kolmelle. Olenkin viime lokakuusta asti pohtinut sitä, voiko ihminen pitää useammasta samaan aikaan. Lyhyt gallup-kierros ympärilläni olevien ihmisten keskuudessa tuotti varsin sekalaisen sopan vastauksia. Kuten arvata saattaa mukaan mahtui ehdotonta Ei:tä ja vapaamielistä Joo:ta ja muutama  niskojaan nakkeleva. Minusta tuntuu, että kullekin elämäni kolmesta miehestä on aikansa ja paikkansa ja jokainen heistä tekee jossain muodossa paluun.
  Näistä kolmesta entisestä kaikkein ensimmäisin palasi muutama viikko sitten Helsinkiin, ja me aloimme kutsua toisiamme ranskankielisillä hellittelynimillä kunnes aloimme uskoa sanoihin itsekin. Me olemme tunteneet jo tovin, vuosia, eikä meidän tarvitse olla mitään muuta kuin rikkinäisiä itsejämme kera kaikkine vikojemme ja hyvien puoliemme. Saatamme olla puhumatta muutamaan tuntiin, teemme asioita kuten valitsemme Stockmannilla leivoksia kokonaisen aamupäivän ja siinä samassa hoidamme toistemme haavoja, jotka johtuvat muista ihmisistä. Tarvitsen tätä uutta, oikeastaan vanhaa, pystyäkseni jälleen kerran antamaan jonkun koskea ilman, että kavahdan.
  Paranen hitaasti hänen ja leivosten avulla, mutta silti toisinaan sama vanha turhautuminen nostaa päätään, enkä pysty hillitsemään itseäni millään keinolla. Vaikka sydänsurut ovat muuttaneet muotoaan eivätkä enää hallitse jokaista tilannetta ja keskustelua, silti noin kerran kuussa, itken itkuni. Viimeksi se kävi Helsinginkadulla syntymäpäivänäni.  Hakkasin sateenvarjolla katukivetystä, itkin polvillani, ja Vicky katsoi kärsivällisenä vieressä huutoani, joka lamaannutti koko Kallion ja Sörnäisen. Itkin kaikkea menetettyä, muita, itseäni, niitä osia itsestäni, joita vihaan. Kuten esimerkiksi sitä, että en ollut taaskaan pystynyt kontrolloimaan itseäni tilanteessa, jossa tunsin, että langat katoavat käsistäni. Kaduin jo ennen kuin nämä kohtuuttoman rumat sanat pääsivät livahtamaan huulieni välistä, jolloin tämä kaikista eniten sydäntäni koskettanut, miehistä keskimmäinen, jolle sanoin vitun luuseri, vastasi:
''Emilia, rauhoitu. Olet vain syntynyt keskellä hehkuvia hiiliä.''

Ja näin muistin, miksi olin uhrannut koko talveni häntä varten, itkin kahta kauheammin liikutuksesta ja sitten soitin toiselle ja kysin:

''Mennäänkö valitsemaan leivoksia?''

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012







 Hot tranquil morning in the garden. You and I are almost there.