torstai 28. kesäkuuta 2012


Muutamaa päivää vaille tai yli vuosi sitten matkallani avajaisiin satuin kysymään neuvoa tuntemattomalta Viiskulmassa. Halusin vain löytää sopivan kahvilan, mutta sinä hetkenä, kun tämä tuntematon kääntyi koputettuani häntä olkapäälle maailmani räjähti ja kasvoi eksponentiaalisesti. Kun kysyin: ''Anteeksi, liikeneekö teiltä hetki?'', kääntyi hän ja aika pysähtyi valokuvaajan ja Mandin seistessä ympärillämme, vuosien leijuessa välissämme, ja kahvilan etsiminen oli vain pieni detalji tapaamisessamme, koska me emme edes käyneet kahviloissa, me söimme myöhempinä aikoina ravintoloissa, joissa kiedoimme käsiämme ja jalkojamme ja sydämiämme yhteen,  ja elimme ilman musiikkia tyhjiössä, jota epäiltiin bluffiksi ja teimme banaaleja asioita kuten kävimme uimassa ja puhuimme sattumista.... vähän aikaa - kunnes iso tyhjiö imi kaiken sen ja me olimme takaisin alkupisteessä Viiskulmassa Pursimiehenkadulla ja minä ja Mandi otimme askelia taaksepäin ja jäimme Fredrikintorille, astelin taaksepäin takaisin töihin säätiölle, lounaalle enkä koskaan saanut kutsua avajaisiin enkä koskaan päätynyt Viiskulmaan.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Kaupungin parasta

Tiedän mistä saa Helsingin parasta pitsaa. Benjam's Bistrosta Dagmarinkadulta aivan juuri avatun Arkadian vierestä. Pyöräilen päivittäin Nervanderinkadun ja Dagmarinkadun kulmaan ja huikkaan kirjakaupan ovelta: ''venatkaa hetki, käydään tossa Benkulla naapurissa ja tullaan sitte tänne!''.
  Istun päivästä toiseen Arkadian punaisella samettisohvalla keltainen samettimekko päälläni, pitsalaatikko kädessä. Jaan pitsasiivuja sekä rakkautta ystäville ja ajattelen, että on tämä elämä ihanan suolaista ja yksinkertaista. Sitten eräänä noista kirjakaupassa viettämistäni päivistä tapaan jonkun, D:n, täysin sattumanvaraisesti. 
   Me tapaamme vielä samana iltana MUU-galleriassa Lönnrotinkadulla, minkä jälkeen vietämme iltaa Moscow-nimisessä paikassa Eerikinkadulla, emmekä koskaan saa sinä iltana tietää, onko paikan  sisustus tarkoituksellisesti niinkin mauton kuin se on. Yöllä lasken toisen asteen yhtälöiden ratkaisuja ja aamun valjetessa kävelen töihin sama keltainen mekko päälläni ja samat sukkahousut jalassa. Kauppakorkekoulun kohdalla kohotan katseeni aurinkoon ja tunnen sydämessäni jonkinlaista  haikeutta, joka ei kuitenkaan liity D:hen millään tavoin. Hän lähtee seuraavana päivänä takaisin Berliiniin, minä ajan pyörällä seuraavat ties kuinka monta iltaa Itään, kotiin.

Näinä päivinä en ajattele liikaa. Syön vohveleita ja pitsaa, pyöräilen ja kaikki tuntuu hieman yksinkertaisemmalta kuin ennen. Kirjoitamme edelleen V:n kanssa, ja teen seuraavat ties kuinka monta viikkoa kesätöitä säätiöllä. Toimistotyö on terapeuttista kaiken  kirjoittamisen ja tunnekuohujen jälkeen.