lauantai 31. maaliskuuta 2012

Kaikki näyttää liian harkitulta

Tunnen miehen, jonka elämää olen kyseenalaistanut jo pitkään antamatta hänelle tippaakaan armoa. Muutamia kuukausia sitten valokuvasin miehen hänen taidekokoelmansa ympäröimänä. Valkoisten ja vaaleanpunaisten, tarkkaan harkittujen huonekalujen keskellä hän kohotti leukaansa, suoristi kalvosinnappinsa ja hymyili.
  Olen nähny tuon hymyn useasti valokuvissa, jotka on otettu 70-, 80-, ja 90-luvulla. Valmistujaisissa, häissä, ristiäisissä ja hautajaisissa otetuissa kuvisssa. Kuvissa, joissa hänelle myönnetään mitaleja ja joissa hän kättelee tärkeitä ja vaikutusvaltaisia ihmisiä. Olen ollut täysin vakuuttunut, että tuo hymy vuoti ja vuotaa edelleen. Hänen alahammasrivistönsä raoista karkaa unelmia jalkapallomestaruudesta ja siitä, että hän olisi tapaillut useampia naisia ennen vaimonsa löytämistään. Kyseenalaistin, en antanut armoa. En hyväksynyt sitä, että kaikki oli mennyt kaavan mukaan. Sinä kurja tavallinen! Ethän sammaloidu lähiössä!
    Mies tapasi vaimonsa nuorena ja he menivät naimisiin. Mies kasvatti turvallisesti omaisuuttaan, osti osakkeita ja asuntoja. Hän tarjosi tyttärelleen kaiken, mitä voi ihminen toiselle rahallisesti tarjota. Hän myös kuulemma soitti aina, jos töissä meni myöhään. Kyllä kaikki tunsivat itsensä siinä perheessä rakastetuksi, mutta jotain oli pielessä. Perheen sisäinen dynamiikka ei toiminut, ja päivä päivältä miehen tytär, jonka tunnen, oppi isältään lisää huonoja tapoja. Ei sellaisia huonoja tapoja, että illalliskutsuilla täytyisi hävetä, vaan verbaalista lahjakkuutta, jolla toisen voi murskata. Sellaista, joilla äidin voi murskata.
    Mies päätti kaiken paitsi heidän asuntonsa valko-vaaleanpunaisen sisustuksen. Sen suunnitteli hänen vaimonsa, joka edelleen sanoo, että heidän kodissaan näkyy elämän jälki. ''Katsokaa vaikka näitä taidekirjoista koottuja pinoja ympäri asuntoa. Eivät ne ole suorassa!'' Mutta minä olen ollut vieressä, kun tämä nainen on millintarkasti asetellut kirjat pinoihin niin, että ''lopputulos ei näyttäisi liian harkitulta''.
    Vuonna, jona mies täytti viisikymmentä hän paljasti vakuuttavimman hymynsä, kun valokuvaaja otti hänestä muotokuvan juhlissa, jotka hänen vaimonsa oli miehelle järjestänyt. Heidän tyttärensä soitti kauniisti, ja vieraat itkivät. ''Kaikki oli täydellistä'', he sanoivat.

Mutta eräänä aamuna mies oli surullinen ja hermostunut. Hän ei tiennyt, mitä hänen tulisi sanoa muutaman tunnin päästä koittavassa lehdistötilaisuudessa. Katsoin vierestä. Hän oli itkun partaalla, naama punaisena. ''Virheille ei ole varaa, virheille ei ole varaa'', hän hoki. Minä olen hänelle ihminen, jonka edessä ei sovi tehdä yhtäkään virhettä ja siksi tämä oli yksi surullisimmista hetkistä.
Mutta lopuksi, tai ehkä enemmänkin kaiken aluksi, tämä kuvan mies eräänä iltana sanoi minulle: ''Emilia, minussa on puolia ja minulla on ajatuksia, joita kukaan ei ole koskaan nähnyt. Sinä kyseenalaistat elämääni. Vastaan sinulle, että elämä vain meni näin, ja sinulla on liikaa aikaa ajatella.''
Annoin armoa ja ymmärrystä. Minun täytyi olla lempeä, koska sitä hän tarvitsi. ''Ja tiedätkö, raha  on minulle vain yhtä kuin mahdollisuuksia, sillä nyt voin pelata golfia ja matkustella niin paljon kuin haluan.'' 

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Photo par Eeli Saaristo

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Tarkk'ampujankadun sunnuntaitoimisto = Makaan lattialla äx-asennossa


Edvards ja minä ollaan oltu kirjoittamisen suhteen vähän jäissä. Tai ei Vita oikeastaan ole ollut vaan mä. Lähtiessäni Ranskaan raahasin mukanani neljä vihkoa, joista kolme oli omiani ja yksi Vitan. En kirjoittanut, vaan söin patonkia keskellä Nicon sänkyä joka päivä ja ajattelin, että ehtii sitä myöhemminkin. Ja nyt vaikka en ole kirjoittanut, olen soittanut puheluita, hymyillyt ja vakuuttanut. On sunnuntai ja lähden kirjoittamaan asunnolle, jossa nämä kuvat on eilen otettu. Sitten Vita ja T tulee käymään, me istutaan tyhjässä huoneessa ja puhutaan projektistamme. Ja minä yritän pitää sydämeni kurissa.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Latteaa

 Mitä pitää tehdä, kun tuntuu, että ei osaa enää kirjoittaa? - Kirjoittaa siitä ettei osaa enää kirjoittaa. En halua, että tyhjän paperin (lue sivujen, joilla on kauniita pinkkejä viivoja) -kammoni kasvaa niin suureksi, että jonain turhautumisen kliimaksihetkenä tekisin jotain harkitsematonta. Kuten polttaisin kaikki kauniit vihkoni tai purisin kynnet ja kynien päät pahaksi. Tuntuu vain todella vaikealta kirjoittaa jotain raikasta, uutta ja sanoa jotain, mitä ei ole vielä sanottu. Nykypäivän taiteilijoilla on vaikeaa. Kirjoittajilla, valokuvaajilla, muusikoilla, maalareilla ja mainostoimistotyöläisillä. Enää ei nimittäin tapahdu mitään maailmassa, joka kuulostaisi hyvältä biiseissä. Eikä kukaan halua laulaa ilmastonmuutoksesta, ja joku post-kapinakin kuulostaa jotenkin lattealta.