tiistai 28. helmikuuta 2012

Herättäkää minut Melunissa



Herättäkää minut Melunissa
Herättäkää minut Pariisissa

Ohitamme asemia, joilla kyytin nousee pelkästään tummaihoisia ihmisiä. Yhdellä asemista nuokkuu huivipäinen musliminainen, joka näyttää siltä kuin olisi myynyt sielunsa tai oman siskonsa. Myin sieluni Meluniin. Nostan uutuutta hohtavat tennarini vastapäisen penkin reunalle ja ujutan käteni vieressä istuvan reidelle. Hän nukkuu syvää unta, nojaa minuun ja nytkähtää voimakkaasti noin viiden minuutin välein. Ranskankielisiä juna-asemia ja lähiöitä. En muistaa nimiä, paitsi Melunin.
Melun, Melun. Se on miellyttävä sanoa. Pehmeä. Kieli käy kerran kitalaella. Sataakohan Melunissa paljon? Sellaiselta paikalta se kuulostaa. Melunissa olin erään naisen syntymäpäivillä asunnossa, joka oli sisustettu kautaaltaan punaisella. Join shampanjaa ja söin hyvää kakkua. Tarkkailin ihmisten kasvoja punaisessa valossa.
Melunissa, rakkaani, otimme valokuvia toisistamme vuorotellen ja yhtäaikaa. Niistä kuvista tuli mustavalkoisia, heilahtaneita ja sumeita aivan kuten Melunkin on. Melun, Melun. Tiedän lausuvani sen väärin, mutta näin se kuulostaa kauneimmalta.
En tiedä oikeaa maantieteellistä olinpaikkaamme, mutta tässä ovat kordinaatit: puoli tuntia junalla etelään Pariisin kokaiinista, kymmenen askelta oikeaan itään lähimpään tupakkakauppaan. Maataan Melunissa patjoilla, otetaan kuvia toisistamme. Melun, Melun. Ulkona tihkutti, kun lähdimme takaisin Pariisiin.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Tiedättekö te, kuka tämä nainen on?

Tiedättekö, kuka tämä nainen on? Onko röyhkeää minulta kysyä? Saan olla röyhkeä tässä tapauksessa. Mikaela Uuksulainen, meille Michelle. Ystävä ja valokuvaaja. Valokuvaaja-ystävä, joka saa maailmasta ja ihmisistä kauneimmat puolet esiin, mutta joka ei pelkää rumuutta. Puhuin hänestä ja Edvardsista paljon Pariisissa ihmisille. Tuupin lempeästi, juonin hänen selkänsä takana. 

Muunmuassa tässä on muutama hänen taidonnäytteistään.

Photo par Rosie

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Helsinki on kuin hiljainen sivustakatsoja


Minulla oli Lönnrotinkatu 8:sta 43:seen aikaa ajatella T:tä ja suhteiden päättymistä. Tämä T, on juuri se minua vanhempi, jonka kanssa katseltiin installaatioita kesällä. Ne installaatiot kertoivat rakkaudesta.
Yksi suosikkikolumnisteistani, Tero Kartastenpää, kirjoitti joskus, että hän ei usko eroihin. Enkä usko minäkään, ainakaan siinä merkityksessä, jossa tämä E-sana yleensä yleensä mielletään. Minun ja T:n ihmissuhde ei päättynyt mihinkään tiettyyn oven pamaukseen tai huutoon, vaan todettiin, että tässä ja nyt ei ole mahdollista, jos halutaan kaikki ja säilyttää oma itsensä. Asumme samassa kaupungissa ja keskusta, se on sinun maailmaasi T, sinun kuningaskuntasi, jossa minä olen ollut ennen vain vierailijana. Tämä Helsinkimme tarjosi karut, koleat ja lehdettömät kadut. Sörnäisten rantatien, Hesarin, Pengarkadun ja Fredrikinkadun näyttelemään kolmatta muuttumatonta pääosaa.
   Se on hassua, kun tilanteet ja ihmisten väliset dynamiikat muuttuvat, mutta ympäristö, tässä tapauksessa Helsinki, ei muutu. Tarkoitan siis, että vaikka vuodenajat muuttuvat, talot, kadut ja puistot eivät – ilmeisestikään. Kaupunki on kuin hiljainen sivustakatsoja, joka kommentoi ironisesti sopivan hetken sattuessa. Esimerkiksi, kun lintsaan ja menen Vickyn kanssa Toriin syömään rakkaani, suruni, piru itse, astuu ravintolaan sisään, ja Helsinki huutelee taustalla '' Heheh. Nii-in. Pieni maailmakaupunki, eikö?'' Tai kun kävelen hänen kauppansa ohitse, jumitun Kampintorin kulmalle Pablon seuraksi ulos tupakalle. Paikka on täsmälleen sama kuin kesäkuussa, ihmisetkin samat. Mutta Kampintorin kulmalla tuulee vietävästi tähän aikaan vuodesta ja Helsinki, se säätää kontrastit maksimiin, jolloin minä, Pablon hymystä huolimatta ostan kahdensadan euron lennot ja lähden hetkeksi täältä pois. 
   Ja niin hän vielä kulkee, näkee, rakastuu, romahtaa ja kokee päälle kolmekymmentä vuotiaana. Ja minä jatkan samaista Lönnrotinkatua ja sinä T, sinä olet ehkä vain kiertänyt korttelin ja tulet vastaan taas kulman takaa silloin, kun olet taas eheä.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Keskiviikko 8. helmikuuta Pohjoinen Hesperiankatu




Tänään Arkadiassa julkaistiin lehti, Arkadia Gazette. Minäkin olen kirjoittanut siihen kaksi tekstiä, täälläkin ilmestyneet Terveisiä ja Alppiruusut.
Eikä nyt tehdä muuta kuin hymyillään hiljakseen ja silitetään lehden paksua kantta. Nuuhkaillaan keltaisten kansien väliin sisällytettyjä unelmia. Pieniä suuria, koko maailmankirjo.  Soitetaan perjantai-iltana tuolla keikka ja syödään lauantaina leivonnaisia. Elämä on yhtä herkkua, katkeransuloista, leivonnaisten ja rakkauden ahmimista.