tiistai 24. tammikuuta 2012

Löysin sydämeni taas!

Seuraa huomio: useamman kuin yhden täällä näkyneen tekstin tapahtumat sijoittuvat ravintoloihin. Ystävät, murehdin huomattavan paljon Helsingin keskustan ravintoloissa. Jätän ostamatta vaatteita, mutta varaan pöydän. Minut löytää kasvot kiinni keskustelukumppanissani esittämässä liian paljon ja liian vaikeita kysymyksiä, yleensä myöhään illalla, koska silloin minä elän. Muistatte varmaankin myös Arkadian, sen kirjakaupan Töölössä. Arkadiasta, mistä löysin vuosi sitten paikkani, viime lauantaina löysin sydämeni. Siellä esiintyi tuttuja ja kun nuo tutut löivät biisin viimeisiä sointuja, sydämeni pamppaili niin lujaa, että se oli haljeta. Se hohkasi ja uhmasi. Se sanoi, että kyllä tästä Emilia selvitään - ja minä en ollut luottanut sydämeeni tarpeeksi. Avaruusmekossani korjaan itseni, osa kerrallaan. Yksi mies kysyi ivalliseen sävyyn, että eikö sinun elämäsi Emilia ole muuta, kuin ainaista kahvin tai viinin litkimistä ja tupakan polttamista? Sanoin, että se on paljon, niin paljon muuta eikä edes tuollaista. Vaikka kuinka romanttiselta kuulostaisi, se olisi pinnallista. Ravintoloissa istuskelu voisi vaikuttaa pintaliitelyltä, mutta hyvillä keskusteluilla, niillä ei ole hintalappua.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Mes hommes, chouchous and cheris

Ensimmäinen: Nyt me kutsumme toisiamme ranskankielisillä hellittelynimillä cocotte, chouchou ja cheri. Toinen: Kaipaamme ja hymyilemme kuin vanhat liittolaiset. Fyysisesti entiset, henkisesti ikuiset rakastajat. Kolmas: Sinä ja graafikkonainen pelehditte ranskalaisissa, kuohkeissa ja valkoisissa pellavalakanoissa ja hän luultavasti suunittelee aviomiehensä jättämistä.Te kaikki, jotka edellä mainitsin, elätte siellä täällä ja silti minun sydämessäni. Ette ole turhia, vaan hienoja, komeita ja hieman rikkinäisiä. Entisiä huumeaddikteja, kokkeja, baarimikkoja ja hyväsydämisiä miehiä, joidenka elämässä olen ollut osana enemmän ja vähemmän. Yksi teistä on aikuisen elämänsä alussa ja joku toinen elänyt sitä jo vuosikymmenen. 

lauantai 14. tammikuuta 2012

Edvards minulle tuplaveellä. Edwwwwards.



En lainaa vaatteitani koskaan kellekkään - paitsi Vitalle. 
Photos par Michelle

tiistai 3. tammikuuta 2012

Milloin pitää lopettaa yrittäminen?

Istuin Ysissä baarijakkaralla hartiat lysyssä kuukausien tauon jälkeen. Olin suututtanut ihmisiä ja itkenyt tunteja. Taustalla pauhasi Regina ja tuijotin eteeni kasvot jähmettyneinä. Tarjoilija laski eteeni suuren annoksen sitruunapastaa, ja minä katsahdin häneen samein silmin ja meinasin kysyä: ''Anteeksi neiti, milloin tämä muuttuu kaikki paremmaksi? Ja mitä minä teen nyt?'' En kuitenkaan kysynyt, ja tarjoilija kääntyi palvelemaan vieressäni seissyttä miestä. Tökin ensin ruokaani, mutta sitten ahmin sen muutamalla kauhaisulla särkyneeseen kroppaani, joka ei kaivannut mitään muuta niin paljon kuin rakkautta. Tai oikeastaan sitä ihmistä, joka rakastaa minua.
  Miksi istuin yksin siellä? Miten minusta tuli tälläinen ärähtelevä ja uppiniskainen jalanpolkija, joka ei osaa - toisinaan myöskään  tahdo - ymmärtää sitä, miksi oli väärin syödä yksin sydänsuruisena sitruunapastaa ja feidata tapaaminen? Tai ymmärrä miksi täytyisi antaa olla, kun joku sanoo, että minä rakastan, mutta en pysty. Tämä turhautuminen, suru ja niistä johtanut ilkeys ovat jatkuneet jo pitkään, koska olen ollut voimaton ensimmäistä kertaa elämässäni. Luin pikkutyttönä jonkun roskaromaanin, jossa sanottiin, että jos rakastaa jotakuta, ei saa koskaan lopettaa yrittämistä. Niinpä minä puhuin ja puhuin ja puhuin kääntääkseni kaikista tärkeimmän ihmisen pään. Ja tiedän, että puhumisessa olen todella hyvä. ''Et Emilia lausu korneja naurettavuuksia, vaan koskettavia lauseita. Ihan totta, olipa kauniisti sanottu''. Huh. Mutta tällä kertaa se, että en saanut jonkun päätä kääntymään tai Mikkeä noin vain antamaan anteeksi, oli sama kuin sinä T, olisit läpsäissyt minua naamalle uuden vuoden ensimmäisenä aamuna. 
    Bar 9:n jakkaralla istuessani tuntui siltä, kuin Jumala olisi pilkannut minua, ja siltä, kuin sinä T, sinä olisit pilannut minun elämäni. Näin minusta siis tuli ilkeä. Ilkeys johtuu siitä, että olen kuukaudesta, viikosta, päivästä ja hetkestä toiseen ollut turhautunut – ja olen edelleen, koska en ole yhdessä ihmisen kanssa, joka on minulle kaikki ja samoin minä hänelle. Nyt me olemme vain puolikkaita. Voisin sähähdellä kaikille ja kutsua saatanan kätyreiksi, niin kuin V toisinaan tekee, jättää vastaamatta jokaiseen tekstiviestiin ja raivota, kun lähettämiini viesteihin ei vastata. Ja ystävät, tiedän, että ei ole kivaa katsella päivästä kolmanteen toisen huonoa tuulta, koska me emme ole kaikki samassa jamassa samaan aikaan On varmasti vaikeaa yrittää ymmärtää turhautunutta ja katkeroitunutta Emiliaa, joka sulkeutuu kirjoittamaan ja laukoo ilkeitä, kun siltä tuntuu.

Mutta milloin pitää lopettaa yrittäminen, Emilia? Miksi T, miksi?

Ja sitten Vita vastasi: ''Kaikista ei vaan oo siihen''

  

Avaruusolio

Tässä on tarina, ja tässä on ystäväni Valerie. Tahdon kertoa, kuinka me tutustuimme. Oli jokin viikonpäivä toukokuussa ja olin tapani mukaan Hesperianpuiston kirjakaupassa, Arkadiassa. Olin edellisellä viikolla nähnyt tuon nilkkapituiseen mekkoon pukeutuneen avaruusolion kirjakaupan takahuoneessa, ja olimme ohittaneet toisemme hyllyjen välissä jäykästi. Olin lähtenyt kaupalta kymmenen minuuttia hänen jälkeensä ja muistan kehuneeni hänen laukkuaan ratikassa. Mutta niitä paria kehua ja kiitosta enempää emme puhuneet.
Kuitenkin tuona toisena päivänä ollessani Arkadiassa seuralaiseni oli perunut tapaamisemme, eikä minulla ollut ketään kenen kanssa mennä avajaisiin. Kirjakaupan perällä on viininpunainen samettisohva, jonka päällä Valerieni silloin istui, tapitti minua sutatuilla silmillään ja hymyili varovasti. Hän puhui varsin kiihkeästi Ianin kanssa hänen kuuluisasta isoisästään. Keskeytin heidät ja kysyin hienoimmalla englannillani: Excuse me, do you happen to have any plans for tonight? Valerie katsahti minuun ja kohotti kulmakarvojaan ja minä selitin nopeasti, että en tarkoittanut niitä treffeiksi. Hän sanoi jotain karkkien ostamisesta, mutta puolen tunnin päästä istuimme Kappelissa lasiseinien ympäröimänä ja minä sanoin jotain kömpelöä hänen kiehtovasta läsnäolostaan. Sitten me joimme itsemme humalaan avajaisissa, juoksimme Korkeavuorenkatua viinipullot käsissämme ja poltimme kesäkuussa pilveä parvekkeella hänen saksalaisen kauniin ystävänsä kanssa. Me joimme usein ja vaihdoimme tietäviä katseita. Liukenimme paikalta kikattaen ja puhuimme kirjoista.
Kesäkuun lopussa Valerie kirjoitti pinottain esseitä, ravasi yliopistolla entistä enemmän. Tuli lähtöpäivä ja olimme kahdestaan Thomasin hulppeassa kaupunkiasunnossa. Seisoin huoneen nurkassa ja katsoin, kun hän pakkasi nilkkapituisia mekkojaan yksitellen laukkuun ja sitten hän lensi takaisin Pariisin. Kolme päivää Valerien lähdön jälkeen minä menin ensimmäistä kertaa rakkaani kanssa ulos. Ehdimme tapailla ja erota. V, sen sijaan tuli takaisin elokuussa. Vein hänet Ysiin kahville. Pyörittelin lusikkaa latessani ja Valerie, hän loukkasi minua.

Valerie oli avaruusolio Pariisista, jonka tyyliin kuului katsoa syvälle, syvälle silmiin ja kysyä outoja kysymyksiä. Hän tartutti minuun maneereitaan ja yllytti aina juomaan. Kiva, intensiivinen, yksinkertainen ja ihana ystävyyssuhde, olkaa hyvät. Hän kulkee netissä nimellä John Guépard, avaruusolioni.