torstai 6. joulukuuta 2012

Kaikki prinssit ja prinsessat

Kävelen näitä tikapuita pitkin kohti aikuisuutta ja vaikka hapuilen, ajan vääjäämätön kulku ei miksikään muutu ja minä vanhenen päivä päivältä. Ja puolat ovat liukkaat kaikesta siitä, mikä kuuluu tähän kummalliseen vapauden ja vastuun välitilaan. Kaikilla pojilla on melkein kasvanut parta,  mutta silti ne jännittävät salaa hauistaan, kun siihen tarttuu. Me tytöt käymme kaikki samalla kampaajalla ja järjestämme ihanan makeita, kuplivia juhlia. Maailmamme ovat näin pieniä ja kaikki näin suurta, sanon ja esitän käsilläni välimatkoja. Joulukuut vaihtuvat tammikuiksi, tammikuut kevääksi ja lähtölaskenta alkaa aivan juuri.  

perjantai 30. marraskuuta 2012

Parré Octobre

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Kun mikään ei riitä vol 2

Suurin osa tuona perjantaina otetuista kuvista oli heilahtaneita, koska minun oli vaikea pysyä aloillani. Pidin puheessani tyhmiä taidepausseja, huidoin käsilläni ilmaa ja selitin kuvaajalle, kuinka rauhaton olo minulla oli.
''Elän puolen vuoden sykleissä! Elämäni rytmittyy Pariisin, keikkojen ja hiusten värini mukaan.''
No, ei kuulosta pahalta.
''Mä toistan itseäni ja tarvitsen nyt jotain uutta. Emmaaaaa, määää oon jumissa omien odotusteni sisällä.''
Ota croisanttia, se vastasi.

Olen ikuinen vielä parempien juhlien -metsästäjä.

Photos par Emma Sarpaniemi

keskiviikko 21. marraskuuta 2012


Onneksi tässä nopeatempoisessa, alati kiihtyvässä ja yltäkylläisyyden täyttämässä maailmassa on sellaisia asioita kuten esimerkiksi nallekarkit, jotka ovat jo vanhempieni lapsuudesta lähtien tarttuneet takahampaisiin, saaneet leuat kipeiksi ja lähes väistämättömän pahan olon. 

Haluaisin malttaa katsella valokuvia pidempään kuin sekunnin sadasosan, mutta internet on sumentanut kaiken.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Kuka minä olin teille?



Tapaan vetää puoleeni minua vanhempia tyyppejä. Tapaan vetää puoleeni miehiä, joilla päällisin puolin näyttää olevan kaikki hyvin, mutta jotka yön pimeinä hetkinä yksiöissään Helsingissä tai toisaalla itkevät. Olen aikaisemmin vieroksunut näitä itkeviä miehiä, kunnes eräänä yönä rutistaessani yhtä heistä tajusin, että rikkinäisyys on kaunista. Vitan lempikirjailija Michael Cunningham oli eräässä haastattelussa sanonut olevansa iloinen tasapainoisten ihmisten puolesta, mutta tasapainosta, siitä on liian vaikeaa kirjoittaa. Minun elämäni miehet ovat kuin elokuvista ja Michael Cunninghamin kirjoista. On vaikeaa erotella sitä olenko hakeutunut tietoisesti tai tiedostomatta heidän luokseen saadakseni materiaalia vai ovatko he tarvinneet minulta jotain. 
   Olen pohtinut paljon sitä, mikä on ollut minun roolini esimerkiksi Nicon tai T:n elämässä. Olen tahtonut pitää kiinni heidän vapisevista leuoistaan noina yön pikkutunteina toisen ollessa aivan liian pihalla tai toisen havahtuessa karuun totuuteen: hän on kulkenut kymmenen vuotta samoissa farkuissa ja huppareissa, jotka muut ovat vaihtaneet villakangastakkeihin. Olen niin halunnut rakastaa näitä miehiä, mutta he eivät ole antaneet, ja se on ajanut minut turhautumisen partaalle. Sydämessäni on roihunnut, ja ehkä roihuaa edelleen, kaikin tavoin naurettava palo. En ole varsinaisesti kuvitellut pelastavani tai parantavani ketään, mutta tämän puhtaan, nuoren rakkauden olisin halunnut heihin käyttää. Ehkä olen ollut ihanan ja kipeän naiivi, kun olen sokeasti juossut kohti rakkautta ja intohimoa ja kaikkea ihanaa, älykästä, kylläpä sinulla on kaunis asunto, ja ihanat kasvonpiirteet, ja kaikki on ihanaa ja ah niin paljon kaikkea!
   Ihminen on taipuvainen itserakkauteen puhuttaessa siitä, kenen kuuluisi olla kenenkin kanssa. Luonnollisestikin pidin itseäni kaikista vaikeuksista huolimatta parhaana mahdollisena naisena heräämään heidän lakanoissaan chaque matin (suom. joka aamu). He kuitenkin valitsivat toisin.


Ote käsikirjoituksestamme. Perustuu tositapahtumiin - tietenkin - ja kuvaa hyvin sitä, mitä yllä olevalla tarkoitan.

KRISTIINA (V.O)
Sinun kanssasi  A oli aina niin intensiivistä. Jos olinpaikkamme, aika ja tunteemme kohtasivat kuten planeetat menevät lineaarisesti, sinä tulit lähemmäksi kuin olisi ollut tarvis. Kosketuksesi hetkien kanssa oli lähes ylitsevuotavaa. Se hyökyi aina rantaviivan ylitse, kohisten kalliolle ja sinä, sinä haukoit henkeäsi ja olit lähes orgasmin partaalla, täysin polvillasi hetkien edessä.


(Aamulla) Kristiina istuu Henrikin ikkunalaudalla kahvikuppi kädessään. Henrik nukkuu.
KRISTIINA (V.O)
Pidit hetkiä, joina planeetat menivät lineaarisesti, niin suurina, ja minä, minä vain join hiljakseen kahvia ikkunalaudallasi ja katsoin, kun suuri ajattelijani nukkui. 


sunnuntai 18. marraskuuta 2012

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Välillämme on enää ohuen ohut säie


After faith, hope and love
Sometimes I still see you on the streets at night

It wasn't death that did us apart
We were too restless
for us the mornings were too calm.

But sometimes I still see you on the streets
But sometimes I still see you on the streets

Emilia Mäenmaa & Vita Edvards
Sometimes I still see you on the streets, kappale lyhytelokuvaa varten, 2012


Kuvat by Eino Manner

torstai 8. marraskuuta 2012


Teretulemast. Olen kutsunut lavalle vierailevia tähtiä, jotka ovat lahjakkaampia kuin tapahtuman järjestäjä itse.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Nimesi on kaikkialla

Sinä, joka olet ollut lainassa. Huomaan tällä kertaa Pariisissa, että olet tehnyt enemmän graffiteja kuin koskaan ennen. Koko kaupunki on tapetoitu, koristeltu ja sutattu nimellä Konea. Eiffel on päällystetty sinun kuvillasi, nään kasvosi mainostauluissa, ja olen koukussa sinuun samoin kuin sinä johonkin muuhun. Koneakoneakonea.
   Ja sitten näiden päivien jälkeen, joina olen bongannut nimesi kaikista lähistön sähkötolpista, käy niin, että olemme vihdoin taas samojen seinien sisällä. Nimesi lukee tämän baarin jokaisella seinällä, jokaisessa tuolissa, pöydässä ja peilissä. Tila on täynnä ihmisiä, joista jokainen tietää, että minä olen ainainen syrjähypyn aiheuttaja, kriisien laukaisija ja hänen heikko kohtansa. He aistivat, että energiamme yhdessä täyttävät tilan kuin tilan. Jossain vaiheessa iltaa nuo energiat kasvavat niin, että hymymme hyytyvät sekunnin sadasosassa ja juoksemme molemmat ulos baarista kadulle hengästyneinä ja itkuisina. ''Emilia, sinulla on sama vihreä takki'' sinä sanot, ja minä tajuan olevani vähän liian ihanassa kännissä. ''Olen ajatellut sinua paljon'', jatkat ja minä nyökkään.
  Olen tiennyt jo kauan ennen tuloani, että olet jättänyt edellisen avioituneen tyttöystäväsi ja alkanut seurustella vanhan ystäväsi kanssa. Tiedän myös, ettemme tule makaamaan yhdessä. Kohtaamisemme on sydäntäsärkevä, ja me hengitämme toistemme tuoksua, kun syleilemme ikuisuuden kadulla. Sitten katoat, tyttöystäväsi soittaa minulle ja syyttää kauheuksista. Kiellän kaiken, tietenkin.
   Tapaan Pariisissa jonkun toisen, joka kiehtoo minua hieman samalla tavoin kuin sinä, Konea. Tämä mies, jonka tapasin kaksi tuntia saavuttuani kaupunkiin, ei nuku lähes lainkaan ja on siksi rauhaton. Punaisten lämpölamppujen alla katselemme toisiammme ja toivomme, ettei kaikki olisi niin mahdotonta. Hän saa käteni tärisemään, eikä siihen pysty lähes kukaan. Kuten muutkin heistä tämäkin rikas pretty boy tuntee Keith Haringin työt, ja se on tärkeintä.

Mutta rakas Konea,
kädestäni putoaa tupakka, kun viimeisenä iltana toisessa kaupunginosassa nään kadulla täsmälleen sinun näköisesi miehen.

lauantai 27. lokakuuta 2012

perjantai 26. lokakuuta 2012

Suojelusenkelini Haring

Puhuimme TinTin Tangossa muutaman ystävän kanssa lempikirjailijoista, -elokuvista ja -taiteilijoista. Totesimme, että kaikki lempi-alkuinen on vahvasti sidoksissa siihen, missä hetkessä ja elämäntilanteessa teoksen kokee. Vaikka teoksen motiiveja, toteutustapaa ja tyyliä voidaan arvioida, on kokemus loppujen lopuksi kovin subjektiivinen. ''Varsinkin munlaisella tyypillä, joka pitää lähes kaikesta ja on suhteellisen kritiikitön kokija'', sanoin ja samalla hivelin vasenta kättäni ja siihen piirrettyä Keith Haringin työtä.
    Keith Haring on lempitaiteilijani ja pakkomielteeni kohde. Kyse ei välttämättä ole siitä, millaisia kuvat ovat, vaan kaikesta, mitä hän minulle symboloi. Keith on saattanut minut yhteen tärkeimmän T:n kanssa, ja loppu on historiaa. Keväällä heräsin ystäväni uudesta asunnosta Pariisissa, enkä edellisen yön pimeydessä ollut kiinnittänyt huomiota siihen, miltä hänen makuuhuoneessaan oli näyttänyt. Kun aamulla heräsin, huomasin, että valoisan huoneen täyttivät erinäiset Haring-patsaat, -huonekalut ja -kuvat. Seuraavana päivänä Melunissa löysin Nicon vanhempien talosta taulun, jonka hänen ystävänsä lähiöstä oli Nicolle milleniumin aikaan maalannut. Oikeasta alakulmasta löysin Keith Haring -ukon.
   On siis vähintäänkin oikeutettua, että kutsun Keith Haringia suojelusenkelikseni, koska hän tuntuu seuraavan minua joka maailman kolkkaan ja saattaa minut yhteen merkityksellisien ihmisten kanssa.   Hän on minulle pyhä, joten murruin, kun ystäväni yksi toisensa jälkeen hankkivat Radiant Baby -kännykkäkuoria ja sanoivat, että ''nää on iha kivoi''. Vita yritti selittää minulle, etten voi omistaa kuollutta taiteilijaa. Tuohtumuksesta kiihtyneen hengistykseni tasaantuessa nyökyttelin ja esitin ymmärtäväni, mitä hän tarkoitti. Samalla hivelin käsivarttani ja ajattelin, etteivät ne voi koskaan ymmärtää meitä Keith. 
    En osaa sanoa, mitä mieltä olisin hänen töistään, jos minulla ei olisi niin vahvaa tunnelatausta niitä kohtaan. Tiedän vain sen, että henkeni salpautuu joka kerta, kun Haring tulee puheeksi ja että purskahdin lähes itkuun, kun näin ystäväni perheen omistaman aidon taulun. Hänen töidensä äärellä olen toimintakyvytön — aidsiin kuollut homo-mies pystyy siis vaikuttamaan minuun enemmän kuin keskimäärin muut miehet.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Eskapisti

Ranskassa kaikki on paremmin
ihmiset puhuu kauniimmin
kauniimpaa kieltä
parempia panoja
korkeampia taloja
korkealentoisempia puheita.
Puhelimeen kovaa puhuva mies, joka pyytää tulta ja bileisiin.
Olen juhlissa,
kaikilla on huumeongelma.
Putain, putain, putain de merde naamioituu kauniiseen sointiin.

Kaupunki, josta eilen yöllä palasin, ei todellakaan ole yhtä siloiteltu ja kaunis
kuin siellä sijaitsevien talojen parvekkeiden koukeroiset kaaret. 

torstai 11. lokakuuta 2012

Tassuammeessa tuhansien kilometrejen päässä on hyvä kirjoitella kaikesta kauheen ja hirveen ahdistavasta



Lennän huomenna sinivalkoisella koneella Pariisiin. Ajattelin kävellä Père-Lachaisen hautausmaalla ja lillua kylvyssä tassuammeessa ja heilutella varpaitani ja istuskella La Perlessä ja Tapessa ja palata ikuisuustekstiin, joka kertoo ikäerosta, kun tulen takaisin tänne. Olen oman mieleni vankina muutaman päivän ennen kuin loput matkaseurueesta tulee kaupunkiin. On kuitenkin tärkeää astua välillä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle enkä aio pakoilla tilanteita sumentamalla mieltäni liikaa.

torstai 20. syyskuuta 2012

Rakkauden ympäröimänä ilman rakkautta


Tänä syksynä he ovat kaikki uppoutuneita parisuhteisiinsa. He eivät ole takertuvaa tyyppiä, vaan huomioivat elämiensä muutkin ihmiset, esimerkiksi minut. Katselen juhlissa, kuinka jo valmiiksi kauniit ystäväni huokuvat onnea. He seurustelevat ihmisten kanssa vapaasti, mutta välillä vilkaisevat kännykkäänsä hymy huulillaan: siellä on joku odottamassa. Ja koska heidän poikaystävänsä ovat ihan oikeasti niin ihania, he ovat toisinaan samoissa illanistujaisissa kanssamme. Katselen, kuinka pariskunnat vaihtavat toistensa kanssa tietäviä ja luottavia katseita ja kävelevät käsikädessä kaupungin sateisiin öihin. 
    Minä sen sijaan olen ikään kuin lasin takana. Tarkastelen heitä ja istun haikeana kolmantena pyöränä kahvilla enkä oikeastaan kuuntele, mitä he puhuvat, vaan ihastelen, että ai kun kaunista. Kun lähdemme ulkomaille olen ainoa, joka on täysin vapaa, ja yhtä hukassa kuin vapaa. 
  
Myös kertomistani elämäni kolmesta miehistä jokainen on löytänyt itselleen uuden. Uuden ja uljaamman.
 
  

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Korkeavuorenkadun päiväkirjat 2011-2012

 Toukokuu 2011 ''Mielentila hipoo jotain mintunvihreän, omenasiiderin ja vaaleanpunaisen tukan tapaista.''
 ''Precious Vicks, toisinaan olen ajatellut sitä, kuinka sitä kuolee jos laittaa silmät kiinni. Olen ajatellut, ajatellut, ajatellut.''




Joulukuu 2011 ''Ja sitten välttelin Fredrikinkatua kuin ruttoa ja kirjoitin kännykän luonnoskansioon tekstiviestejä, jotka eivät koskaan näkisi päivänvaloa. Varastakaa joku tämä kurja Nokiani ja heittäkää se Fredan yhdestä ikkunasta läpi.''

Korkeavuorenkadun asunnossa ei enää käy ystäviäni, enkä kohta minäkään. Ikkunalaudat pyyhitään, kaapit tyhjennetään, asunnon ainoa tuoli viedään pois ja avaimet palautetaan. Ehkä asunto remontoidaan, ehkä se myydään, en tiedä. Nuo seinät ovat kuitenkin viimeisen puolentoista vuoden aikana todistaneet hienoja juttuja aina alastonkuvauksista päiväbileisiin, riitoihin, intohimon puuskiin ja öisiin keskusteluihin. Jokainen piknikki, kuvaukset, kirjoitustuokio päättyy aikanaan ja meidän aikamme täällä on ohi. Avaimet taskuun, ovi kiinni ja kohti uutta!

Kaikki nämä kuvat on otettu Korkeavuorenkadun kämpässä by Michelle. Paitsi seitsemäs, jossa se ite tanssii.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Lainassa


Nimellä ei ole niinkään väliä, mutta kutsuttakoon häntä vaikkapa Nicoksi. Ihailen häntä suuresti. Kaikkine epätäydellisyyksineen hän vaikuttaa olevan niin sanotusti täydellinen. Hänen viehätyksensä ja käsittämätön vetovoimansa perustuvatkin juuri siihen, kuinka hän elää elämäänsä täysin omilla ehdoillaan.
   Kuinka me tapasimme, oli tyypillinen esimerkkitilanne hänen käytöksestään. Oli lokakuu, Pariisi, yhdennestoista kaupunginosa ja baari, jossa hän muiden projektiensa ohella työskenteli. Olin baarin edustalla juttelemassa jonkun kanssa, Mandi tiskillä, ja hän oli sanonut Mandille, että minä olen hyvin, hyvin kaunis. Puoli tuntia myöhemmin hän pysäytti minut portaissa ja sanoi, että meidän on pakko, siis aivan pakko tutustua, ja seuraavana aamuna luikimme Mandin kanssa Bastillen kuulaassa aamussa metroasemalle, ja minä tiesin tavanneeni jonkun, jota ajattelisin useammankin kuin parin aamun päästä, esimerkiksi nyt täällä Kalliossa Cafe Cardemummassa.

Ystäväni käyttää aineita. On käyttänyt jo pitkään ja hän maalaa graffiteja ja makaa varattujen naisten kanssa ja pettää ja silti rakastaa ja rakastaa taidetta yhtä paljon kuin ihmisiä enkä minä ole koskaan tavannut ketään niin intensiivistä kuin hän.

Nico oli parisuhteessa saman naisen kanssa yksitoista vuotta, minun ikäisestä lähtien, ja nainen petti häntä. Petetty vannoi ettei koskaan enää rakastuisi kehenkään. Haluaisin kysyä siltä naiselta, millainen oli tämä mies ennen kuin hän erosi ja täytti 26.  Siitä lähtien kun he erosivat, Nico on ollut vain lainassa naiselta toiselle. Se on varmasti hieman raastava ajatus niin minulle kuin muillekin, mutta ajattelen vain olevani onnekas saadessani herätä hänen vierestään aina toisinaan. En ehkä kuitenkaan kestäisi asua samassa kaupungissa hänen kanssaan.
   
Varasin lennot sinne. Me menemme Montmartreen yhdessä, ehkä Meluniin. 



lauantai 25. elokuuta 2012


Liittyen edelliseen, 21. elokuuta kirjoitettuun, tekstiin.

Eräs tuttu viisikymppinen mies on muutamaan kertaan todennut haluavansa kokea nykypäivän maailman kauniin ja älykkään nuoren naisen silmin. Kyseisellä miehellä ei ole tietääkseni minkäänlaista identiteettikriisiä, mutta häntä, aivan kuin minuakin, kiehtoo tietty ihmisryhmä. Haluaisin olla kaksissakymmenissä oleva pääkaupungissa asuva mies.
     Olen tehnyt tutkimustyötä niin Helsingissä kuin Pariisissakin ja katsonut kerta toisensa jälkeen kun nämä minua kiinnostavat parikymppiset ovat kävelleet menestykseen ja auringonlaskuun. Olen lumoutunut kera toisensa jälkeen heidän röyhkeydestään, itsevarmuudestaan, poikkeuksellisen hyvin muodostuneista kasvoistaan sekä kukkakeppiä muistuttavista rungoistaan. Ja huomaan antavani heille kaiken anteeksi.

    

tiistai 21. elokuuta 2012

Pretty boys

Pretty boys, pretty boys
waving at me as they go.
Eyes, eyes to die for
broken, addicted and how they thought
they belonged to the Gestapo.
The end of the cigarette came sooner than they thought.

Did you burn your fingers even though
you belonged to the Gestapo.

21. elokuuta, Helsinki

torstai 16. elokuuta 2012





25. helmikuuta, Melun

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Sydämessäni ei ole muille sijaa









Tänä kylmänä ja koleana kesänä en ole jaksanut tutustua uusiin ihmisiin. Noin kuukausi sitten olin matkalla tapaamaan erästä. Matkallani näille ''treffeille'' (joita luulin kavereillisiksi) puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja huokaisin: ''En tiiä onks tää kauheen hyvä idis. Mä en jotenki jaksa selittää kaikkea ja aloittaa kaikkea alusta.''
   Se ei ollut hyvä idea. Tyyppi paljastui pahemman luokan hyypiöksi, joka kehitti minusta itselleen pakkomielteen. Seuraavana päivänä totesin: ''Mähän sanoin! Enkä muuten varmana mee enää mihinkää kenenkää kanssa.''
Hänelle ei ollut minkäänlaista sijaa sydämessäni, joka on varattu ainoastaan kolmelle. Olenkin viime lokakuusta asti pohtinut sitä, voiko ihminen pitää useammasta samaan aikaan. Lyhyt gallup-kierros ympärilläni olevien ihmisten keskuudessa tuotti varsin sekalaisen sopan vastauksia. Kuten arvata saattaa mukaan mahtui ehdotonta Ei:tä ja vapaamielistä Joo:ta ja muutama  niskojaan nakkeleva. Minusta tuntuu, että kullekin elämäni kolmesta miehestä on aikansa ja paikkansa ja jokainen heistä tekee jossain muodossa paluun.
  Näistä kolmesta entisestä kaikkein ensimmäisin palasi muutama viikko sitten Helsinkiin, ja me aloimme kutsua toisiamme ranskankielisillä hellittelynimillä kunnes aloimme uskoa sanoihin itsekin. Me olemme tunteneet jo tovin, vuosia, eikä meidän tarvitse olla mitään muuta kuin rikkinäisiä itsejämme kera kaikkine vikojemme ja hyvien puoliemme. Saatamme olla puhumatta muutamaan tuntiin, teemme asioita kuten valitsemme Stockmannilla leivoksia kokonaisen aamupäivän ja siinä samassa hoidamme toistemme haavoja, jotka johtuvat muista ihmisistä. Tarvitsen tätä uutta, oikeastaan vanhaa, pystyäkseni jälleen kerran antamaan jonkun koskea ilman, että kavahdan.
  Paranen hitaasti hänen ja leivosten avulla, mutta silti toisinaan sama vanha turhautuminen nostaa päätään, enkä pysty hillitsemään itseäni millään keinolla. Vaikka sydänsurut ovat muuttaneet muotoaan eivätkä enää hallitse jokaista tilannetta ja keskustelua, silti noin kerran kuussa, itken itkuni. Viimeksi se kävi Helsinginkadulla syntymäpäivänäni.  Hakkasin sateenvarjolla katukivetystä, itkin polvillani, ja Vicky katsoi kärsivällisenä vieressä huutoani, joka lamaannutti koko Kallion ja Sörnäisen. Itkin kaikkea menetettyä, muita, itseäni, niitä osia itsestäni, joita vihaan. Kuten esimerkiksi sitä, että en ollut taaskaan pystynyt kontrolloimaan itseäni tilanteessa, jossa tunsin, että langat katoavat käsistäni. Kaduin jo ennen kuin nämä kohtuuttoman rumat sanat pääsivät livahtamaan huulieni välistä, jolloin tämä kaikista eniten sydäntäni koskettanut, miehistä keskimmäinen, jolle sanoin vitun luuseri, vastasi:
''Emilia, rauhoitu. Olet vain syntynyt keskellä hehkuvia hiiliä.''

Ja näin muistin, miksi olin uhrannut koko talveni häntä varten, itkin kahta kauheammin liikutuksesta ja sitten soitin toiselle ja kysin:

''Mennäänkö valitsemaan leivoksia?''

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012







 Hot tranquil morning in the garden. You and I are almost there.


torstai 28. kesäkuuta 2012


Muutamaa päivää vaille tai yli vuosi sitten matkallani avajaisiin satuin kysymään neuvoa tuntemattomalta Viiskulmassa. Halusin vain löytää sopivan kahvilan, mutta sinä hetkenä, kun tämä tuntematon kääntyi koputettuani häntä olkapäälle maailmani räjähti ja kasvoi eksponentiaalisesti. Kun kysyin: ''Anteeksi, liikeneekö teiltä hetki?'', kääntyi hän ja aika pysähtyi valokuvaajan ja Mandin seistessä ympärillämme, vuosien leijuessa välissämme, ja kahvilan etsiminen oli vain pieni detalji tapaamisessamme, koska me emme edes käyneet kahviloissa, me söimme myöhempinä aikoina ravintoloissa, joissa kiedoimme käsiämme ja jalkojamme ja sydämiämme yhteen,  ja elimme ilman musiikkia tyhjiössä, jota epäiltiin bluffiksi ja teimme banaaleja asioita kuten kävimme uimassa ja puhuimme sattumista.... vähän aikaa - kunnes iso tyhjiö imi kaiken sen ja me olimme takaisin alkupisteessä Viiskulmassa Pursimiehenkadulla ja minä ja Mandi otimme askelia taaksepäin ja jäimme Fredrikintorille, astelin taaksepäin takaisin töihin säätiölle, lounaalle enkä koskaan saanut kutsua avajaisiin enkä koskaan päätynyt Viiskulmaan.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Kaupungin parasta

Tiedän mistä saa Helsingin parasta pitsaa. Benjam's Bistrosta Dagmarinkadulta aivan juuri avatun Arkadian vierestä. Pyöräilen päivittäin Nervanderinkadun ja Dagmarinkadun kulmaan ja huikkaan kirjakaupan ovelta: ''venatkaa hetki, käydään tossa Benkulla naapurissa ja tullaan sitte tänne!''.
  Istun päivästä toiseen Arkadian punaisella samettisohvalla keltainen samettimekko päälläni, pitsalaatikko kädessä. Jaan pitsasiivuja sekä rakkautta ystäville ja ajattelen, että on tämä elämä ihanan suolaista ja yksinkertaista. Sitten eräänä noista kirjakaupassa viettämistäni päivistä tapaan jonkun, D:n, täysin sattumanvaraisesti. 
   Me tapaamme vielä samana iltana MUU-galleriassa Lönnrotinkadulla, minkä jälkeen vietämme iltaa Moscow-nimisessä paikassa Eerikinkadulla, emmekä koskaan saa sinä iltana tietää, onko paikan  sisustus tarkoituksellisesti niinkin mauton kuin se on. Yöllä lasken toisen asteen yhtälöiden ratkaisuja ja aamun valjetessa kävelen töihin sama keltainen mekko päälläni ja samat sukkahousut jalassa. Kauppakorkekoulun kohdalla kohotan katseeni aurinkoon ja tunnen sydämessäni jonkinlaista  haikeutta, joka ei kuitenkaan liity D:hen millään tavoin. Hän lähtee seuraavana päivänä takaisin Berliiniin, minä ajan pyörällä seuraavat ties kuinka monta iltaa Itään, kotiin.

Näinä päivinä en ajattele liikaa. Syön vohveleita ja pitsaa, pyöräilen ja kaikki tuntuu hieman yksinkertaisemmalta kuin ennen. Kirjoitamme edelleen V:n kanssa, ja teen seuraavat ties kuinka monta viikkoa kesätöitä säätiöllä. Toimistotyö on terapeuttista kaiken  kirjoittamisen ja tunnekuohujen jälkeen. 

keskiviikko 30. toukokuuta 2012