torstai 29. joulukuuta 2011

Em, olet taas tyhjä kangas

En ole enää saman näköinen, kuin olen tuossa ylläolevassa kuvassa. Olin kuvan ottamishetkeä edeltäneenä päivänä värjännyt hiukseni pinkeiksi. Tuossa helmikuussa otetussa kuvassa katseessani on jotain haastavaa, ja muistan erittäin elävästi, että pinkeistä hiuksista kaikki lähti nousukiitoon.
  Miehet sanoivat ihastuneensa hattarahiuksiseen Emiliaan: keväällä voimakkaan väriseen ja sanavalmiiseen, kesällä auringon haalistamaan ja unenomaiseen. En koskaan näyttänyt tylsältä, puin päälle mitä tahansa. Vappuna vilautin vaaleanpunaisen Lost in Translation -peruukkini alta ironisesti omaa saman väristä tukkaani ja tuntui hyvältä katsoa ihmisten hölmistyneitä ilmeitä. Tanssimme diskoa pastelliväreissä hehkuvat hiuksemme liehuten ja minä olin rakastunut. Hiukset symbolisoivat silloin kaikkea, vähän kuin viisikymppisen naisten tapauksissa - avioeron sattuessa he leikkaavat sähäkän polkan hyvästelläkseen entisen elämänsä. Mutta minä, hattarahiuksinen Emilia, olin tyytyväinen silloiseen elämääni, jossa oli aina aikaa jatkojen jatkoille.
   Kävin tänään leikkauttamassa hiukseni, ja kampaaja napsaisi viimeiset vaaleanpunaiset latvani lattialle. Suurin syy tähän oli se, että ystävälläni on siniset hiukset ja se, kuinka kalliiksi tulee pastellitukan hoitaminen. Tänä syksynä tein kuitenkin juuri sen, minkä viisikymppiset naiset tekevät suuren murroksen partaalla. Ymmärsin, että miehet - he eivät olleet ihastuneet hiusväriini, vaan ideaan siitä, että olin joku joka oli uskaltanut. Yht'äkkiä kaikki selkisi: en tarvinnut vaaleanpunaisia hiuksia määrittelemään minua. Pukeutumisessakin olen vähitellen kallistunut ideaan niin sanotusta tyhjästä kankaasta, joka jättää tilaa persoonalle. Maalatkaa siis tähän valkoiseen t-paitaan kuva minusta!

Uskoisin, että valkoiseen t-paitaani, johon uudet ihmiset maalaisivat sen, millaisena minut näkevät, ilmestyisi pyöreäposkinen, iloinen, vaikea ja noin kuvainnollisesti syvässä pinkissä hohtava Emilia.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Ysärikuulokkeet olivat kaiken pahan alku ja juuri

Viikonloppu 136547:
Tarkk'ampujankadulla on asunto, jonka lattian pahimman pölykerroksen tanssimme ystävieni kanssa pois jo viime toukokuussa. Viikonloppuna istuimme yhden aamun, iltapäivän ja illan typötyhjässä asunnossa. Tuossa välitilassa: ikkunalaudoilla, nurkissa, kylpyammeessa istui päivän aikana viisi eri ihmistä. ''Mä olen turhautumiseni kanssa umpikujassa ja aivan sekaisin.'' minä sanoin jälleen, tällä kertaa Osmalle. Kerroin olevani jossakin olotilassa, josta ei pääse pois. ''Nämä ysärikuulokkeet sen tekevät, yllyttävät julkisiin tunteenpurkauksiin vaikkapa ratikassa ja se on kummallista. Ei olisi pitänyt alkaa kuunnella musiikkia uudestaan. Eikä vieläkään tietoakaan, miten jatkaa tai unohtaa tai mitä ikinäkään. Haetaanko kahvit Succésista?'' Ja sitten välttelin Fredrikinkatua kuin ruttoa ja kirjoitin kännykän luonnoskansioon tekstiviestejä, jotka eivät koskaan näkisi päivänvaloa. Varastakaa joku tämä kurja Nokiani ja heittäkää se Fredan yhdestä ikkunasta läpi. 
Minä, Emilia, pyörin omissa pienissä piireissäni, Tarkk'ampujankadun hehkulamppujen alla, enkä ikinä halua hyväksyä, vaan edelleen naarmutan niitä samoja autoja ja kävelen samoja katuja. Kun aikaa on kulunut, en enää tiedä olenko vain kuvitellut kaiken. 
Silloin Vita ja minä menemme Toriin syömään, kirjoitamme yhdessä, ja hän puree minua korvanlehdestä, ja saamme kaikki luulemaan, että meillä on salasuhde.

torstai 8. joulukuuta 2011

Matala, hiljainen kaupunkimme






Edvards, Valokuvaaja, Mandi, Rosa ja minä istumme Engelin pöydässä. Puheenvuoro kiertää myötäpäivään, kun kukin vuorollaan ruotii Helsinkiä kovalla kädellä. Sanat kuten rajoittnut, ahdasmielinen, silti sympaattinen katoavat kiireisen kahvilan paksuun ilmaan ja hälinään. Kukin mainitsee muutamassa sivulauseessa ulkomaat: Berliinin, Pariisin, New Yorkin. Helsinki, Helsinki, miksi ei? Kerrottakoon siis muutama esimerkki, miksi ei.

Kesällä ystäväni T oli juuri palannut Berliinistä ja järjesti liikkeensä edessä olevalla aukiolla tapahtuman, joka keräsi kiitettävän määrän kesäkansaa juomaan bisseä ja skedeemään. Ilmeisesti jollakulla oli silti ongelma. Poliisit tulivat, T puhui ja minä pyörittelin silmiäni vieressä. Myös rakastamamme ravintolapäivä antoi esimakua siitä, miltä tulevaisuuden Helsinki voisi näyttää. Mutta väliin astui byrokratia, terverysviranomaiset ja pinoittain lomakkeita, joita olisi pitänyt täyttää. Sitten kiellettiin alkoholin anniskelu Pop-up -ravintoloissa ja meuhkattiin lehdissä terveysriskeistä. Huokaisin syvään, otin lompakkoni ja painuin syömään ylihinnoiteltua ruokaa johonkin Helsingin kantakaupungin ravintoloista.
Vaatinee aikaa, ehkäpä viisitoista vuotta, ennen kuin valtapaikoilla vaikuttavat meidän, 80- ja 90-luvuilla syntyneiden, edustajat. Odottakaamme siis aikaa, kun lait eivät ole tukahduttamassa luovuutta ja elävää kaupunkikulttuuria. Noin kärjistetysti sanottuna, koska kyllä täältäkin löytyy, vain turhan pienessä mittakaavassa.

Keskustan kaduille on ilmestynyt tasaisin väliajoin niin sanottuja kivijalkapuoteja, eli tiettyyn alaan erikoistuneita kauppoja. Oma-aloitteisuus on kukoistanut ja jostain syystä juuri Punavuoren, Kallion ja Töölön alueille on keskittynyt paljon niitä tyyppejä, jotka vievät kaupunkikulttuuria eteenpäin. Yhtenä kauniina esimerkkinä toimi myös Punajuuri Bloc Party, jossa ballerinat juoksentelivat ilmapallojen kanssa ja me kaikki kaupunkilaiset hoipuimme edes taas hieman epärytmissä auringon laskiessa Viiskulman taakse alkusyksynä. Sen sijaan, että manguttaisiin, kuinka ''eioomitään'', tehdään itse. Siksi loppukoon hi-hi-hipstereiden parjaaminen ja palautettakoon sanaan taas positiivinen sävy, koska juuri he (luultavasti myös me) tuovat tähän juttuun, Helsinkiin, lisää tarttumapintaa ja persoonaa.

Helsingillä, kuten muillakin kaupungeilla on oma rytminsä. Se ei tee itsestään suurta numeroa, vaikka siihen voisi olla tarvetakin. En tahdo juuri nyt romantisoida ratikkalinjoja tai Merihaan karuutta, mutta yritän suhtautua tähän paikkaa mahdollisimman lempeästi. Minä ja ystäväni aloitamme projekteja, hyödynnämme kerrankin suhteita ja haluamme, että niskalapussa lukee ''I made this''. Sillä tässä kaupungissa on vielä tilaa ja onneksi jonkun verran ihmisiä, jotka haluavat, että lapussa lukee '' I made this, in Helsinki''.