keskiviikko 31. elokuuta 2011

Alppiruusut

Haalistuneessa 13x10 senttiä suuressa valokuvassa esitetään alppiruusu, joka kukoisti Myllypuron lähiössä, erään omakotitalon pihalla erityisen komeana 1981. Helena valokuvasi sen muistaakseen vuoden, jona hänen poikansa täyttivät 18 ja 19. Vuoden, jonka aikana postiin tuli töihin pöliseviä ja pulisevia tummia naisia. Hän kertoi minulle 2000-luvun alussa suuren maahanmuuttajakeskustelun aikaan pitäneensä niistä naisista paljon.
Tuon vuoden 1981 kesäkuussa, kun ilma oli paksua ja sininen luomiväri kovin muotia, käytiin urheilukentällä jonkin sortin leikkimieliset kisat. Vanhoista valokuvista on vaikea saada selvää, eikä kukaan siellä ollut enää muista. Siellä kilpailtiin frisbeen heitossa ja köyden vedossa. 
Tekee kipeää, Helenan 19-vuotias poika Artsi ajattelee. Nämä hiertymät käsissä ja isän uurteinen keskittynyt katse minussa. 
Tämä kyseinen isä, joka oli muiden isien tavoin seissyt 20 vuotta tihkusateessa futiskentän laidalla, yritti ihan tosissaan. Yritti, mutta unohti itsensä jonnekin pullon varteen liian pitkäksi aikaa.
Kisapäivä. Jätkä, Artsin broidi vetää kilpaa köyttä viereisessä joukkueessa. Jack boy, hyvä Jack boy, Artsi kannustaa. Tepa hyppii vieressä lyhyessä napapaidassa.  Huomenna sunnuntaina 19-vuotiaalla on jalkapalloharjoitukset. Kuten maanantaisin, tiistaisin, torstaisin ja perjantaisinkin. Hän lähtee kuitenkin illalla ulos Jack boyn ja Tepan kanssa. Tepa ja Artsi on aivan in lööv. Broidi katselee ympärilleen baarissa hajamielisenä ennen kuin äkkää jukeboksin. Kolme markkaa polttelee taskun pohjalla, kun hän nousee ja astelee koneen ääreen. Baari täyttyy musiikista. Kaikki hurmioituvat, mutta Artsi lähtee aamun harjoitusten takia kotiin. Ne juovat mutsin kanssa yömyöhään kahvia ja miettivät, mitä perkelettä tehdä faijalle.
On aikainen aamu ja Tepa ja broidi kolistelevat taloon Hesarin jälkeen. He levittävät sanomalehden lattialle ja tyhjentävät viskipullon pohjat. Tepa irvistää, Artsin broidi nauraa ja he ystävystyvät.
Dream team: Artsi, Tepa, Broidi. Mutsi, jonka käsivarret olivat silloin vielä kiinteät - ja faija. Kahdeksan vuotta myöhemmin se kuoli. Talo myytiin jo ennen sitä, ja alppiruusut siinä samassa.

maanantai 29. elokuuta 2011

lauantai 27. elokuuta 2011

Ja hymyilemme kauniisti, kun joku kysyy jotain

Minä ja Vicky kävelemme kohti Kallion kirkkoa lauantai-iltana. Ohittaessamme Siltasaarenkadun keskivaiheilla olevaa porttikongia kuulemme sisäpihalta aplodeja. Nykäisen Vickyä hihasta. Odota, mitä tuolla tapahtuu?
Hän astuu portin ovesta sisään ja vetää minua perässään. Sisäpihalla on noin viisikymmenpäinen ihmisjoukko kuuntelemassa kun joku täti sanoo ja seuraavaksi kiitos Eevalle, joka on ollut toiminnassa mukana jo vuosikymmeniä. Lisää aplodeja. Katsomme hömistyneinä toisiamme. Talkoot? Talonyhtiön kokous? Jonkun seuran kokoontuminen? 
Hänen silmissään syttyy jotain. Tunnen Vickyn ja tiedän tasan tarkalleen, mitä hänellä on mielessään. Me seikkailimme viime helmikuussa yhdessä Mumbain kaduilla ja nautimme elämästä. Mutta nyt minä epäröin. Mitä jos me? Mitä jos me mitä? hän vastaa ja katsoo haastavasti.
Yhden sisäpihalla olevan rapun ovi on houkuttelevasti auki. Menemme sisään, kiipeämme loivia rappuja muutaman kerroksen ennen kuin pysähdymme ja katsomme ikkunasta ulos sisäpihalle. Puista roikkuu lyhtyketjuja, ihmisiä on tarpeeksi peittämään ainakin puolet sisäpihan pinta-alasta, harmaat pilvet maalautuvat tummansiniselle pohjalle ja me emme voi vastustaa kiusausta. Me liitymme juhliin. Pujottelemme keskusteluiden läpi ja hymyilemme kauniisti, kun joku kysyy jotain.
Juhlimme koko illan viilenevässä yössä. Syön raparperipiirakasta puolet. 

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Leikkokukkia

Tämän hetkisen onnellisuuden kaava on varsin yksinkertainen. Leikkokukat, elokuvat, kauniit kengät ja aamukahvi ovat pinnallisia, silti arkea kaunistavia ja parantavia asioita. Onnelliseksi minut tekevät myös tyhjä talo aamulla, meri, satunnaiset kohtaamiset ja pitkät keskustelut. Jotkut niistä tyypeistä, keiden kanssa käyn ajatuksien vaihtoa, esittävät niin hyviä perusteluja kannalleen, että välillä huomaa muuttaneensa mieltään keskustelun lopuksi. Ja voin kertoa, että se vasta on hienoa.
 Tunnen monia, monia hyviä ihmisiä. Ympärilläni on kauniita, fiksuja ja vahvoja yksilöitä. Ystäväpiirini on niin loputtoman monipuolinen, ja tunnen itseni etuoikeutetuksi. Kun olen löytänyt oikeat ihmiset vierelleni, en enää koe tarvetta tuntea koko maailmaa. 
Ei tarvitse pitää itsestään melua tullakseen huomatuksi. 
Haitallisia ihmissuhteita olen alkanut karsia yksi kerrallaan pois, mutta sitä on edellyttänyt omanarvontunnon vahvistaminen. On ollut myös valaisevaa ja helpottavaa ymmärtää, että kaikkia kaverisuhteita ei ole luotu kestävän loppuelämäksi. Se on ihan fine, jos koet jotain upeata yhden kesän, puolen vuoden, tai junamatkan ajan. Me kasvamme erilleen, toiset muuttavat ulkomaille. Kyllä niitä ihmisiä näkee keitä on luonnollista nähdä.
  Miksi nämä ajatukset juuri nyt? Siksi, että äskettäin tapahtui jotain surullista liittyen erääseen tärkeään henkilöön. Nyt on ollut tyhjä olo. Muistutan siis itseäni siitä, miksi olen kulkenut viime aikoina hymyssä suin. Toki tämän henkilön läsnäolosta, mutta myös muista syistä, joita aikaisemmin luettelin. Olen hoitanut rikkinäistä itseäni Eerikinkadulla sijaitsevan elokuvateatterin pehmeillä penkeillä, juonut Miken tarjoamaa kahvia ja tänään ostin kauniita vaaleankeltaisia kukkia. 

tiistai 9. elokuuta 2011

Emilia ja ystävät avajaisissa

Saan käsiini suhteiden kautta kutsut lähes jokaisiin taidenäyttelyiden avajaisiin Helsingissä. 

Näissä tilaisuuksissa en koskaan tulkitse töitä sen syvemmin, kuin että tuleeko siitä hyvä vai huono fiilis. Herättääkö se kenties tunteita? Taidekriitikot katsovat arvioiden maalauksia, vedoksia sekä installaatioita ja sujauttavat joka toiseen lauseeseen kommentteja kuten ''tässä on jäänteitä neo-impressionismista, aika rohkea lähestymistapa ottaen huomioon aikakauden, mielenkiintoinen tekniikoiden sekoitus.'' Minä, joka jaksoin lukea ostamastani taidekirjasta kolme ensimmäistä sivua ja jonka tuherrukset vastaavat ekaluokkalaisen tasoa, uppoudun takkini sisään ja kirjoitan punastellen kutsujen taakse kommentteja kuten '' hyvää viiniä, ei aukee mulle tällä kertaa, täähän on kuin.., paljon tyylikkäitä ihmisiä!!, komea seuralainen''

Pyydän ystäviä (Misse, Iina, Mandi),tuttuja (Santeri, Tim)ja kerran tuntemattoman mukaani (Val) Tutustuin muiden muassa Valerieen ja Timothyyn avajaisissa. V tuskasteli ranskalaisten kanssa toukokuisella Kalhama&Piipon kattoterassilla ja T keskusteli Keith Haringista kesäkuussa Lönnrotinkadun Forsblomissa. Se on aika hauskaa, vähän kuin out of reality. Elokuussa suhaan pitkin kaupunkia avajaisissa kaikki illat ja tapaan rakkaimpiani. 


maanantai 1. elokuuta 2011

Olen viimeisten viikkojen aikana käynyt mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa, joiden seurassa minun ei oleteta viettävän aikaa. Hassua kyllä, olen löytänyt itseni istumasta milloin porttikäytävistä, bussipysäkeiltä, yksiöstä minua muutaman vuoden tai lähes kaksikymmentä vuotta vanhempien skeittareiden kanssa. Viisaimmat ajatukset jaetaan yleensä kello kolmen jälkeen. Yhteistä heillä kaikilla on kuitenkin tuntunut olevan aate siitä, että kaikista tärkeintä on olla rehellinen itselleen. Olen alkanut pikkuhiljaa opetella siihen. Ja se on aika rauhoittavaa. ''Mutta tähdellisyys ei välttämättä olekkaan niin tähdellistä ja jokainen luo oman kohtalonsa'' kirjoitin viime helmikuussa. Sisäistän tätä oppia parhaillaan ja yritän olla vaikuttumatta jokaisesta ''mulla on kämppä Pariisissa ja omistan tän, ton ja ton paikan.'' -heitosta. Onneksi vastaukseni nykyään on:  Kiva, mutta mitä muuta sä olet tehnyt? Pidäthän ystävistäsi huolta ja vaalit ihmissuhteita? Tunnen kuitenkin monia, jotka vastaavat äskeisiin kysymyksiin
Kyllä ja kyllä. 
Lisäksi mä haluaisin asua merellä. Antaa kaiken pois ja asua merellä.