torstai 29. joulukuuta 2011

Em, olet taas tyhjä kangas

En ole enää saman näköinen, kuin olen tuossa ylläolevassa kuvassa. Olin kuvan ottamishetkeä edeltäneenä päivänä värjännyt hiukseni pinkeiksi. Tuossa helmikuussa otetussa kuvassa katseessani on jotain haastavaa, ja muistan erittäin elävästi, että pinkeistä hiuksista kaikki lähti nousukiitoon.
  Miehet sanoivat ihastuneensa hattarahiuksiseen Emiliaan: keväällä voimakkaan väriseen ja sanavalmiiseen, kesällä auringon haalistamaan ja unenomaiseen. En koskaan näyttänyt tylsältä, puin päälle mitä tahansa. Vappuna vilautin vaaleanpunaisen Lost in Translation -peruukkini alta ironisesti omaa saman väristä tukkaani ja tuntui hyvältä katsoa ihmisten hölmistyneitä ilmeitä. Tanssimme diskoa pastelliväreissä hehkuvat hiuksemme liehuten ja minä olin rakastunut. Hiukset symbolisoivat silloin kaikkea, vähän kuin viisikymppisen naisten tapauksissa - avioeron sattuessa he leikkaavat sähäkän polkan hyvästelläkseen entisen elämänsä. Mutta minä, hattarahiuksinen Emilia, olin tyytyväinen silloiseen elämääni, jossa oli aina aikaa jatkojen jatkoille.
   Kävin tänään leikkauttamassa hiukseni, ja kampaaja napsaisi viimeiset vaaleanpunaiset latvani lattialle. Suurin syy tähän oli se, että ystävälläni on siniset hiukset ja se, kuinka kalliiksi tulee pastellitukan hoitaminen. Tänä syksynä tein kuitenkin juuri sen, minkä viisikymppiset naiset tekevät suuren murroksen partaalla. Ymmärsin, että miehet - he eivät olleet ihastuneet hiusväriini, vaan ideaan siitä, että olin joku joka oli uskaltanut. Yht'äkkiä kaikki selkisi: en tarvinnut vaaleanpunaisia hiuksia määrittelemään minua. Pukeutumisessakin olen vähitellen kallistunut ideaan niin sanotusta tyhjästä kankaasta, joka jättää tilaa persoonalle. Maalatkaa siis tähän valkoiseen t-paitaan kuva minusta!

Uskoisin, että valkoiseen t-paitaani, johon uudet ihmiset maalaisivat sen, millaisena minut näkevät, ilmestyisi pyöreäposkinen, iloinen, vaikea ja noin kuvainnollisesti syvässä pinkissä hohtava Emilia.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Ysärikuulokkeet olivat kaiken pahan alku ja juuri

Viikonloppu 136547:
Tarkk'ampujankadulla on asunto, jonka lattian pahimman pölykerroksen tanssimme ystävieni kanssa pois jo viime toukokuussa. Viikonloppuna istuimme yhden aamun, iltapäivän ja illan typötyhjässä asunnossa. Tuossa välitilassa: ikkunalaudoilla, nurkissa, kylpyammeessa istui päivän aikana viisi eri ihmistä. ''Mä olen turhautumiseni kanssa umpikujassa ja aivan sekaisin.'' minä sanoin jälleen, tällä kertaa Osmalle. Kerroin olevani jossakin olotilassa, josta ei pääse pois. ''Nämä ysärikuulokkeet sen tekevät, yllyttävät julkisiin tunteenpurkauksiin vaikkapa ratikassa ja se on kummallista. Ei olisi pitänyt alkaa kuunnella musiikkia uudestaan. Eikä vieläkään tietoakaan, miten jatkaa tai unohtaa tai mitä ikinäkään. Haetaanko kahvit Succésista?'' Ja sitten välttelin Fredrikinkatua kuin ruttoa ja kirjoitin kännykän luonnoskansioon tekstiviestejä, jotka eivät koskaan näkisi päivänvaloa. Varastakaa joku tämä kurja Nokiani ja heittäkää se Fredan yhdestä ikkunasta läpi. 
Minä, Emilia, pyörin omissa pienissä piireissäni, Tarkk'ampujankadun hehkulamppujen alla, enkä ikinä halua hyväksyä, vaan edelleen naarmutan niitä samoja autoja ja kävelen samoja katuja. Kun aikaa on kulunut, en enää tiedä olenko vain kuvitellut kaiken. 
Silloin Vita ja minä menemme Toriin syömään, kirjoitamme yhdessä, ja hän puree minua korvanlehdestä, ja saamme kaikki luulemaan, että meillä on salasuhde.

torstai 8. joulukuuta 2011

Matala, hiljainen kaupunkimme






Edvards, Valokuvaaja, Mandi, Rosa ja minä istumme Engelin pöydässä. Puheenvuoro kiertää myötäpäivään, kun kukin vuorollaan ruotii Helsinkiä kovalla kädellä. Sanat kuten rajoittnut, ahdasmielinen, silti sympaattinen katoavat kiireisen kahvilan paksuun ilmaan ja hälinään. Kukin mainitsee muutamassa sivulauseessa ulkomaat: Berliinin, Pariisin, New Yorkin. Helsinki, Helsinki, miksi ei? Kerrottakoon siis muutama esimerkki, miksi ei.

Kesällä ystäväni T oli juuri palannut Berliinistä ja järjesti liikkeensä edessä olevalla aukiolla tapahtuman, joka keräsi kiitettävän määrän kesäkansaa juomaan bisseä ja skedeemään. Ilmeisesti jollakulla oli silti ongelma. Poliisit tulivat, T puhui ja minä pyörittelin silmiäni vieressä. Myös rakastamamme ravintolapäivä antoi esimakua siitä, miltä tulevaisuuden Helsinki voisi näyttää. Mutta väliin astui byrokratia, terverysviranomaiset ja pinoittain lomakkeita, joita olisi pitänyt täyttää. Sitten kiellettiin alkoholin anniskelu Pop-up -ravintoloissa ja meuhkattiin lehdissä terveysriskeistä. Huokaisin syvään, otin lompakkoni ja painuin syömään ylihinnoiteltua ruokaa johonkin Helsingin kantakaupungin ravintoloista.
Vaatinee aikaa, ehkäpä viisitoista vuotta, ennen kuin valtapaikoilla vaikuttavat meidän, 80- ja 90-luvuilla syntyneiden, edustajat. Odottakaamme siis aikaa, kun lait eivät ole tukahduttamassa luovuutta ja elävää kaupunkikulttuuria. Noin kärjistetysti sanottuna, koska kyllä täältäkin löytyy, vain turhan pienessä mittakaavassa.

Keskustan kaduille on ilmestynyt tasaisin väliajoin niin sanottuja kivijalkapuoteja, eli tiettyyn alaan erikoistuneita kauppoja. Oma-aloitteisuus on kukoistanut ja jostain syystä juuri Punavuoren, Kallion ja Töölön alueille on keskittynyt paljon niitä tyyppejä, jotka vievät kaupunkikulttuuria eteenpäin. Yhtenä kauniina esimerkkinä toimi myös Punajuuri Bloc Party, jossa ballerinat juoksentelivat ilmapallojen kanssa ja me kaikki kaupunkilaiset hoipuimme edes taas hieman epärytmissä auringon laskiessa Viiskulman taakse alkusyksynä. Sen sijaan, että manguttaisiin, kuinka ''eioomitään'', tehdään itse. Siksi loppukoon hi-hi-hipstereiden parjaaminen ja palautettakoon sanaan taas positiivinen sävy, koska juuri he (luultavasti myös me) tuovat tähän juttuun, Helsinkiin, lisää tarttumapintaa ja persoonaa.

Helsingillä, kuten muillakin kaupungeilla on oma rytminsä. Se ei tee itsestään suurta numeroa, vaikka siihen voisi olla tarvetakin. En tahdo juuri nyt romantisoida ratikkalinjoja tai Merihaan karuutta, mutta yritän suhtautua tähän paikkaa mahdollisimman lempeästi. Minä ja ystäväni aloitamme projekteja, hyödynnämme kerrankin suhteita ja haluamme, että niskalapussa lukee ''I made this''. Sillä tässä kaupungissa on vielä tilaa ja onneksi jonkun verran ihmisiä, jotka haluavat, että lapussa lukee '' I made this, in Helsinki''.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Kitch, kitch

Minut jätettiin joitakin kuukausia sitten ja se oli vaikeaa. Sitten tuli aika, jona rakastuin kitchiin, join meksikolaista olutta ja tanssin vähän joka viikonloppu. Ja sitten ymmärsin, että tämä kaikki on pahasti kesken. Tämä unohtaminen, josta kaikki tuntuvat puhuvan. Ystäväni Anna sanoi ihmisten päästävän liian helposti irti niin ihmissuhteista, kuin kaikesta muustakin. Sinetöin sanotun aamenella, mutta kaiken lisäksi minä olen sitä tyyppiä, joka viiltelee autoja avaimilla. Kirjoitin jotain tämän kaltaista, joka ei ole hyvää tekstiä, mutta rehellistä. 

''Tiedätkö mitä? Istun yksin Tintissä ja ajattelen eilistä. Ulkona tuuli hirveen kylmästi ja mä pelastin itseni tulemalla tänne kahvilaan. Juon kahvia, vaikka mun ei edes tee paljon, oikeastaan yhtään, mieli sitä. Tottumuksesta tietenkin ja unohdan joka kerta kassalla sanoa haluavani teetä. Mutta hei? Mitä se eilinen meinasi? Toin sun sinisen farkkupaidan pirullisen kauniisti viikattuna Jean-Paul Gaultierin Madamelle tuoksuvana kaupalle. Muistutit, että mulla on sun Woodwoodin villapaita ja vihjasit, että alkaa olla jo pikkuhiljaa kylmä. Erehdyin mainitsemaan sun Keith Haring -paidan, koska seuraavana sekuntina pyysitkin sitä jo takaisin. ''Sillä on tunnearvoa, ostin sen Japanista''. On sillä mullekkin tunnearvoa. Itkin sitä vasten neljä päivää ja yötä. Sitten pesin sen, viikkasin vaatekaappiin ja otin esille vain tarkkaan valittuina hetkinä. Entä, jos sanon kadottaneeni sen? Olisiko ilkeää? Nähtäisiinkö mua sun seurassa enää sen jälkeen? Niin ja mä haluan maata sun väliaikaiskämpässä patjalla, josta tuntuu lattia lävitse. Haluan maata sun kanssa niin, että me ollaan toistemme sisällä. Siellä ei varmaan saa polttaa sisällä, eihän? Ja jos kävisi niin, että olisin rikki sen jälkeen, kun olisimme harrastaneet sexual affairs, sä muuttaisit kumminskin  pois. Ja tiedäthän sä kuinka symbolista kaikki on aina mulle ja ajattelisin sen olleen vain väliaikaista.
Ja tässä mä istun. Hermostuneena, nykivänä, ihastuneena mun melodramaattisuuteeni. Pakko nähdä, pakko maata. Missä sä olet - kaupalla. Missä sun kännykkäsi on - taskussa. Istun, nyin, hermostun, ja kahvi on kylmennyt. Joku silmälasipäinen mies rakastelee MacBookiaan terassilla.''

Miten tästä jatketaan, kun tuskallisen monta metropysäkkiä muistuttaa minua

sinusta.


sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Emilia qui porte la girafe par Jeremy Scott






Kiitos lainasta Iina. Me Jeremy Scott -tytöt pidämme yhtä.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Puketuneena mauttomaan glitteriin



Koska tämä viikko on tavallista rennompi, olen ehtinyt tehdä ihania juttuja kuten käynyt syömässä Lungissa ja Torissa ja soittanut Arkadiassa pianoa. Tätä iltaa hämärsivät Katja Tukiaisen töitä kehystäneet neonvalot ja kupliva samppanja. Se huone pyöri, niin pyöri päässäkin ja sitten sattui - paljon. Oikein kohahti, kun silmissä vilisi piinaavan kliseisesti otteita kuukausien  takaa. Ne otteet sijoittuivat siihen galleriaan, missä nyt tuijotin hölmönä neonvaloja pukeutuneena mauttomiin glitter-sukkahousuihin. 

tiistai 22. marraskuuta 2011

Kaikista tärkeintä on kirjoittaa


Kuukausien hiljaiselon jälkeen: Missä olet? En kirjoittaisi siitä tyypistä yhtään paremmin, vaikka makaisin hänen kanssaan. Adjektiivit eivät muutu superlatiiveiksi, eivätkä ajatukset selvemmiksi. Joten jään kotiin, koska kaikista tärkeintä on kirjoittaa hyvin ja tarvitsen siihen aikaa.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Habitus, joka ei sopinut minnekään ja silti kaikkialle

Torstai-iltana istuin Musiikkitalon pienessä salissa kuuntelemassa oopperaa, videoinstallaatiota ja näytelmää yhdistelevää esitystä, jonka esittäjät hurrattiin lavalle useita kertoja. Itse taputin vain kahdesti. Väliajalla tarkkailin ympärilläni olevia ihmisiä, joiden pukukoodi oli varsin mustanpuhuva ja ilmeet vakavia. He seisoivat pienissä rykelmissään, leuat kohotettuina niin korkealla kuin mustat, tyylikkäät poolopaidat antoivat tilaa. Toisinaan joku loi minuun katseen, joka tuntui sanovan ''selvästikkään habituksesi pinkin farkkutakin kanssa, ei voi antaa tilaa intellektuelleille keskusteluille, joita me täällä käymme.'' Luultavasti liioottelen, eikä kukaan edes kiinnittänyt minuun huomiota, mutta koko kaksi tuntiseni Musiikkitalossa kuvittelin pääni päälle neonkyltin, joka vilkkui tekstiä ''kuka ei kuulu joukkoon?''
     Seuraavana iltana olimme Kalliossa räkäisessä kapakassa istumassa iltaa, koska ulkona oli kylmä. Miljöö oli räikeässä kontrastissa edellisen illan paikkaan, mutta vaatteeni olivat täsmälleen samat. Siellä oli niin ahdasta, että ihmiset istuivat selkä selkää vasten ja  puoliksi toistensa sylissä. ''Tää on rakkauden ilta, ihan tosi, tää on rakkauden ilta. Ja nyt mä lähden tupakalle.'' sanoi meidän pöydässä istunut mies. Hän esitteli itsensä Veskuksi, Kallion ikuiseksi kasvatiksi, joka oli soittanut kitaraa kymmeniä vuosia. Me tulimme kamalan hyvin juttuun. Ikäni, juomani, seuralaiseni ja kaikkien muidenkin seikkojen takia erotuin joukosta kuin pissis filosofianopiskelijoiden bileistä. 
    Kohtaus kolme. Olimme kuukausi sitten Mandin kanssa Ranskan maaseudulla illallispöydässä, jossa kaikki paitsi me puhuivat ranskaa. En ymmärtänyt kaikkea, Mandi ei lausettakaan ja mietin, minne helvettiin me olimme taas joutuneet. Varmempi valinta olisi ollut mennä Bastilleen samaan tuttuun paikkaan, missä olisimme takuu varmasti viettäneet hauskan illan. Mutta samanlaisen kuin aikasemminkin. On varmaan sanomattakin selvää, että päätös lähteä autolla Pariisista puolituttujen ja tuntemattomien kanssa oli yksi parhaista koskaan. En voinut osallistua jokaiseen keskusteluun joten nojauduin taaemmas tuolissani ja nautin tilanteesta kaikella sydämmelläni.
    Opettelen jatkuvasti kykyä sopeutua, small talkia ja avoimuutta. Kun ajautuu tilanteeseen, jossa on omien ympyröidensä ulkopuolella vaatii rohkeutta säilyttää oman itsensä. Se on toisinaan vaikeaa. Kun Alba ja minä ajauduimme lanseerausjuhliin tai kun Vicky ja minä juhlimme Día de Muertosia, joku katsoi vinoon. Me hymyilimme kauniisti ja sanoimme glad to be here. Kuka kuuluu minnekin yhtään enempää kuin toinen? Minäkään en sopinut minnekään ja silti kaikkialle.


sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Ajattelin vaan, että kuunneltaisiin levyjä ja ripustettaisi jouluvalot

























Käänsin aamulla noin kolmetoista kertaa kylkeä ja vedin peiton pään päälle kun särki päätä niin kovasti. Selvittiin Mandin kanssa tänne nukkumaan patjoille ilman lakanoita kello neljä viime yönä. Televisiosta tuli joitain huonoja ohjelmia ja mä katsoin niitä silti. Söin tonnikalasalaatin, kävin nukkumaan. Kuuntelin levyjä ja pistin ylös nuo jouluvalot, mutta mä olisin halunnut tehdä sen jonkun kanssa.

lauantai 5. marraskuuta 2011

torstai 3. marraskuuta 2011

Luistinradalla


Porttikuja 5 A:n vintilta löydettyjen kirjeiden perusteella Arton 70-luvulla eletty teini-ikä koostui sympaattisista harrastuksista. Muun muassa Ruotsiin, Amerikkaan ja Jamaicalle kirjekavereille lähetetyissä kirjeissä hän luetteli harrastuksikseen futiksen, jääkiekon, kirjekaverit, kitaransoiton ja tytöt. Viimeisenä mainitut lähettivät kymmenittäin kirjeitä Artolle vuosina 1974-78. Niistä ja muidenkin lähettämistä kirjeistä olen saanut selville pieniä palasia hänen elämästään. Siitä elämästä, joka on muokannut Arton sellaiseksi kun hän on, mutta johon en ole koskaan ennen ollut kosketuksissa

Eräs Chrisse oli ihastunut pellavapäiseen 14-vuotiaaseen Artoon ja kirjoitti hänelle niin ahkerasti minkä punastumiseltaan ehti. Kirjeiden I:n pisteet olivat huolellisen pyöreitä palloja ja käsiala huoliteltua. 
Myllikkä 19.1 -75
Dear Artsi! Kiitti kirjeestäsi. Siitä Mutasesta mä nyt tässä: Kyllä se musta aika kiva on muttei se aina oo. Mä en oo Päivin ja Tuijan kanssa siks kun ne ei aina haluu olla mun kanssa. (Koko kansa mietti) Muuten, kumpi sun mielestäs on kivempi? Päivi vai Tuija? Tää on mulle tärkee kysymys! Oo kiva ja vastaa siihen rehellisesti.
Mikä sun pelaajanumero on? Minkä väriset sun silmät on? Mun on siniharmaanvihreät. Minkälaisia kappaleita teillä on mankalla? Mulla on Glitteriä, Remu & the Hurriganes, Juice Leskinen ja Anheim Stardust sekä Hullujusseja. Onks teijän mankka jo tullut hulluks kun te ootte kuunnellu Hullujusseja? Mun mankka on! Yeah! Mikä teidän auton rekisterinumero on? Meidän on BSZ-51. Minkä merkkinen auto teillä on? Meillä on Peugeot 504. Kuule se on sitte raju autostraada. I LOVE YOU! Onks Jakke Marskiin lätkässä? Koska teillä on ne kotibileet? Saanks mäkin tulla niihin? If  you see a flower blue you rememvber I love you. Päivi lähetti Jakelle kauheesti terkkuja!
No ei kai sitten muuta. Love, Chrisse.   P.S Oliks kivaa perjantaina?
Samassa kirjekuoressa
19.1 - 75
Dear Artsi ja Jakke!
Meidän mutsit on saanut selville kaiken. (perjantaista) Me ei tiedetä ikävä kyllä mistä. Tuija fritsun ne on saanut selville. Arvaa vituttaaks meitä? Pääasia on siinä kun me ei tiedetä, mistä ne on saanut kaikki selville! Me ollaan yritetty kusettaa kaikkee et me pelattiin vaan monopolia. Chrissen mutsi on kysynyt Chrisseltä et oliks siel se sama Jakke tai Sakke, jonka perässä Päivi on juossut? Chrisse sano et oli siel se. Me ei saatais olla enään Tuijan kanssa. Olis hirveen kiva juttu jos te ette näyttäis tätä kirjettä Tuijalle, koska Tuija ei tiedä mitään. Meille kummallekkaan ei saa soittaa, mutta jos te haluutte skriivata niin antakaa kirjeet koulussa Päiville. Huomio Päiville, ei Tuijalle. Tuijan ei tartte tietää sitä et me ei saada olla sen kans eikä sitä et meidän mutsit tietää niistä bailuista! Joten please, älkää kertoko sille! Olkaa niin kivoja et ette näytä tätä kirjettä kellekkään!
Ja muistakaa et me digataan teitä yhä edelleen vaik mitä tapahtuis ! Love from, Päivi ja Chrisse


Tämä Päivi seuraavana kesänä saaresta kuusi sivuisen kirjeen, jonka jokainen kulma oli numeroitu. Heinäkuun yhdeksäs hän postitti sen.
5.7-75 Lilla Sandholmen
Moi Artsi,
Mitäs sinä? Mulle ei näin aluks kuulu mitään erikoisempaa. Chrisse suuttu just äsken mulle ku mä en skriivannut Pillille. Se lähti jonnekkin joten mä päätin ruveta skriivaamaan sulle. Mä yritän skriivata sulle joka päivä vähän. Okay? Musta olisi ihanaa jos sä voisit skriivata mulle himaan.
Ehditkös sä silloin klo 15 sinne Aleksis Kiven patsaalle? Oottiks se jäbä sua viel? Ainiin muuten, te ootte niin ihanan ruskeita Jaken kanssa. Mä toivon että myös mä ruskettuisin täällä. Tääl on kyl just ihanan aurinkoinen ilma ja lämmintä. Meidän pitäis mennä käymään Hangossa ja vielä Tammisaaressakin tän toisen viikon kuluessa. Kari on pystyttänyt telttansa tonne toiselle puolelle saarta. Stumppen ja Vöpö näyttää viihtyvän yhdessä. 
Ei oo vielä tän ekan päivän aikana tullu ikävä Myllikkään. Kato eihän mulla oo siel ketään ketä ikävöidä. Vai onko? No en mä ole ihan varma, mutta älä nyt vaan kuvittele et se olis Jakke! Kun Chrisse ei voi tajuta sitä millään, että mä en oo enään Jakkeen lätkässä enkä oo ollu pitkiin aikoihin. Me oltiin avomerellä Chrissen ja Karin kanssa kalassa moottoriveneellä. Ei tullu yhtään kaloja. Mul on kauheen kipee pää ja mä just mietin, että ottaisko asperiiniä.
8.7-75
Mä toivon sulle oikein hyvää kesän jatkoa! Kerro myös Jakelle oikein paljon terkkuja, mutta eri merkeissä kun joskus ennen. Joko Jakke on ollut Ruotsissa? Me ollaan sit tunnettu toisemme puol vuotta tän kuun 10. päivä. Muistatsä enää mistä se alko? Luistinradalta. Sieltä muuten saa kauheesti kavereita, vai mitä?


Keskiviikko 16.7-80 Tukholma
Moikka taas Arto! 
Tässä mä taas kirjoittelen sulle. Mutta kun tuli niin hirveä ikävä niin on pakko kirjoittaa, että tulisi parempi olo. Taas on tullut tehtyä raskas työpäivä. Aika menee niin nopeasti ja huomenna on tortai. Enää vähän yli viikko ja me nähdään taas. Arvaa mitä! Mä tulen lentokoneella! Silloin mä olen jo perjantai-iltana siellä ja voidaan olla yksi ilta enemmän yhdessä. Eikö ole kivaa? Nyt kun on enemmän aikaa, niin mä voin tulla katsomaan teidän mutsia. Mä haluun muuten tulla.
Voi hitto, on varmaan kiva tulla koneella Suomeen. Ei se maksakaan kovin paljon ja kun mulla on juuri tänään palkkapäivä niin voin mä vähän tuhlatakin. En mä nyt aio joka kerta tulla lentokoneella, mutta mä haluan tulla lentsikalla tämän kerran. Ja voinhan mä  mennä takaisin vaikka Viking Linella kun se on vielä halvempi kuin Silja Line.
Voi Arto kulta, nyt mä lähden syömään ja sen jälkeen soittamaan kopista sulle. Hyvää yötä ja suukkoja toivoo Teija.

Nämä kirjeet, kuten muutkin aikasemmin löytämäni sisältävät kullan arvoisia ajatuksia, kasvutarinoita 70-luvulta. En väitä kirjoittaneen näitä. Olen lähinnä nöyrä sanansaattaja ja se, joka 2000-luvulla kokoaa ja valitsee niistä osan maailmalle näytettäviksi. Yhdessä viimeisistä lukemistani kirjeistä, löysin ystävyyttä ja nuoruutta kauniisti kuvaavan lauseen. Se meni näin:
Tais silloin bussikuskille olla aika näky, kun kaks punasen harmaata nuorta miestä käy autoon vaikerrellen oloansa. Mutta kerranhan sitä vaan herää 18-vuotiaana. Eks je? Skriivaa mulle Arto ja nähdään kesän lopussa.

Artosta kasvoi hieman vakavamielinen, mutta järkevä mies, joka pelasi jalkapalloa SM-liigassa, kävi kauppakorkeakoulun, kurotti korkealle ja onnistui. Mutta onnistuiko hän koskaan elämään ja ajattelemaan muuta kuin pörssikaavioita, hyviä sijoituskohteita tai nousevia taiteilijoita? 
Tämä teksti on osa kokonaisuutta, johon kuuluu myös viime keväänä koottu  Terveisiä ja kesällä kirjoitettu Alppiruusut
Photo par Michelle

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Prenez mon portrait





''I like you''
Huh, why?
Be quiet and let me take your portrait.

torstai 27. lokakuuta 2011

''Rakastatko sinä sitä naista?'' kysyn miljoonissa väreissä kimalteleva paljettipaita päälläni


Minä ja Nico tanssimme pienellä klubilla Pariisissa kasvomme aivan lähekkäin toisiaan. Molempien suunpielillä kareilee hymy ja silmämme ovat suljetut. Nico pyörittelee päätään hitaasti, hänen poskensa punoittavat ja hän näyttää onnelliselta. Hän on erään korkeastikoulutetun pitkähiuksisen ja muodokkaan taidealanihmisen rakastaja. Kysyin edellisenä päivänä, että rakastaako hän sitä graafista suunnittelijaa? ''Rakastako sinä sitä naista?'' kysyin kahdeksalta aamulla miljoonissa väreissä kimalteleva paljettipaita ylläni. ''En, mutta hän taitaa rakastaa minua.'' 
Tanssimme, ja hän mahtaa nähdä kaiken aineiden takia kirkkaampana. Minä näen hänen kasvonsa –  ja kaiken muun kuin katsoisin kaleidoskoopin läpi.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Maalaan, koska en osaa kirjoittaa

Ian kertoi minulle taiteilijasta, jolta oli haastattelussa kysytty "miksi sinä maalaat?" Hän oli vastannut seuraavanlaisesti: '' Maalaan, koska en osaa kirjoittaa.'' Puhuimme viime keväänä pitkään kirjoittamisesta ja vieläkin joka kerta kun kirjakaupassa tapaamme hän kysyy, että kirjoitanhan vielä. Hän on valanut minuun uskoa, kannustanut ja antanut mahdollisuuksia. 
Ranskassa mies nimeltä Jules kysyi minulta, miksi ihmeessä katson ihmisiä niin intensiivisesti. Menin entistä lähemmäksi hänen kasvojaan ja sanoin, että kaikki on minulle inspiraatiota, hän varsinkin. Jules tosin loukkaantui tuosta kommentista hieman ja kuvitteli etten välitä hänestä pätkän vertaa vaan varastan hänen elämänsä ja ajatuksensa teksteihini. Hymyilin ja vakuutin ettei asia ollut niin. Julesilla oli kuitenkin pointti, sillä tämä blogikin on käytännössä katsoen minua viisaampien ihmisten ajatuksien pukemista sanoiksi. Luultavasti siteeraan enemmän muita, kuin kirjoitan itse.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

16, kirkko ja kymppi

Lähdin tänään Tehtaankadun asunnosta viileään sunnuntaihin katsomaan, mitä maailmalla tapahtuu. Odotin ratikkaa, kun bussi 16 ilmestyikin paikalle. Hetken mielijohteesta hyppäsin siihen, sillä matkakortissani on aikaa ja niinpä voin käyttää julkisia niin paljon kuin lystää. Menin bussilla muutaman sadan metrin matkan kunnes taas, hetken mielijohteesta, jäin pois. Olin Johanneksenkirkolla. Kävelin ympyrää ja katselin korkealle kohoavia torneja, esitin turistia ja muistelin kohtia Kjell Westön kirjoista Leijat Helsingin yllä ja Lang, joissa puhutaan paljon tästä aukiosta. Näin autiolla puistonpenkillä viime kesän. Istuttiin siinä yhden miehen kanssa, jonka nimeä en jostain syystä muista, ja puhuttiin sen vaimosta ja lapsista ja juotiin coronaa. Myöhemmin se pyysi minua elokuviin, mutta se taisi olla hieman liian epämääräinen tapaus. 
Kympin spora soitti kelloa mutkassa, käännyin ja juoksin ratikkaan. Se oli yksinkertaista mutta mukavaa.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Nousukiitoa

Kun elämä on pelkkää nousukiitoa, jää helposti itse kyydistä pois. Jep, siellä se elämä viilettää, meitsi ja pää tulee vähän perässä. Sitten jossain vaiheessa tapahtuu jotakin, joka symbolisoi kokonaisvaltaista murenemista. Siistit jutut kääntyvät toisiaan vastaan ja pala palalta hajottavat kokonaisuuden.
Jo jonkin aikaa, olen elänyt elämää, joka tietystä näkökulmasta saattaa vaikuttaa tyhmältä ja sairaalta, mutta toisesta näkökulmasta jännittävältä ja ehkä jopa mielenkiintoiselta.
On ollut toisinaan pelottavaa huomata, että mikään ei ole enää  liian jotakin. Kukaan ei ole enää liian vanha, mitkään aineet eivät ole liian vahvoja, mistään ei saa tuomita. Katson asioita läpi sormieni ja elän ideologialla, joka sanoo: tehdä voi mitä lystää, mutta muita ei saa tahallisesti satuttaa. Tässä kohtaa tulee se kuuluisa iso mutta. Elämäni on ristiriitaa. Realiteetit ja ajatukset ovat jatkuvasti törmäyskurssilla, sillä loppujen lopuksi, kaikista kokemuksista huolimatta olen todella nuori.
Valerie sanoi, että muistutan häntä V:n eräästä vanhasta tutusta, joka kävi samaa lycéetä Ranskassa. Se tyttö kuulema oli fiksu, mutta lähti nousukiitoon ja katosi johonkin muuhun maailmaan. Tyhmistyi. Pelästyin ja totesin: But my friend, I don't want to pretend to be awfully smart. I do not understand half of the words you use. I am young and I feel everything very, very strongly. You are an academic student. Moi, je crois que je suis pas. But I know how to love. And so do you.
Valerie pyysi anteeksi ja sanoi olleensa väärässä. Ian totesi minun olevan todella perspicacious, tarkkanäköinen ja terävä kertoessani havainnoistani ja hämmästyksestäni huumeiden käytöstä Pariisissa. Se oli kauniisti sanottu.

Tahtoisin ihan hirveästi löytää tämän kaupungin uudestaan, mutta tuntuu vaikealta palata. Elämä on konkreettisesti Kulosaaressa, Alppilassa. Ihmiset ja ajatukset jossain muualla.

Ja mä olen tavannut jonkun. Olen kauheen onnellinen siitä. Se on juuri sopivaa ja  etäistä, mutta silti musta on kuva tämän tyypin kännykässä.

Tätä kaikkea mulle kuuluu.

maanantai 17. lokakuuta 2011

lauantai 8. lokakuuta 2011

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Muun muassa täällä voi vaihtaa ajatuksia, luoda, kohdata ja soittaa vähän pianoakin. Mä lupaan keittää kaffet.

Odotin joskus aikaa, jolloin mukaani alkaisi pikkuhiljaa tarttua ihmisiä, jotka olisivat samanhenkisiä kuin minä. Aikaa, josta puuttuisi ympäristön monimuotoisuuden aiheuttama turha lässytys ja puuttuminen toisten tekemisiin. Se, joka naamioidaan rakentavaksi kritiikiksi, mutta jonka pointti on vain ja ainoastaan satuttaa toista. Ja antaakaa minun kertoa, että se naamioidaan aika helvetin taitamattomasti. Löysin kaipaamiani ihmisiä jo tovi sitten, mutta nautin vieläkin suuresti niiden seurasta, joiden näkemykset eroavat täysin omista ajatuksistani. Summatakseni äskeisen:  Olen sitä mieltä, että antaa kaikkien kukkien kukkia, kuten Timo, miljoona muuta ja yksi Kampin alkoholisti ovat todenneet.
  
Muutama päivä sitten luin Hesarista teatteriohjaaja Kristian Smedsin haastattelun. Hän puhui luonnollisesti teatterista, mutta myös yhteistyöstä ja menestymisestä. Tämä provosoivasti puhuva Kristian Smeds muistutti jutuista, joita pohdin jo jonkin aikaa sitten.
''Älä pyöri siinä omassa Riihimäessäs vaan etsi ne ihmiset, joiden kanssa haluat tehdä töitä ja esiinny niille, jotka haluaa sitä katsoa.'' sanoi Smeds.
Yhdessä voidaan luoda suurta, pientä ja merkityksellistä. Mä en ymmärrä sua, sitä, mitä sä teet tai sanot mutta se on varmaan ihan okei. Opeta mua, kerro lisää ja vaihdetaan ajatuksia. 



keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Kattokruunun alla

Meidän kesäkuumme oli kaino, ujo. Me tunnusteltiin.
Heinäkuumme oli oranssi. T-paidassa oli oranssisävyinen graafinen kuvio ja hameeni oli oranssi. Lounaalla minulla oli päälläni oranssi neule. Niihin aikoihin sinä hymyilit vielä leveästi joka kerta kun minä astuin sisään työpaikallesi. Me tanssimme, olimme, makasimme, tanssimme, pussailimme, olimme. Laitoimme ruokaa, olimme lähekkäin. Kattokruunun alla oli vaaleanpunaista. Matkustimme oranssilla metrolla ja jäimme samalla pysäkillä pois. Tuli elokuu, sinä et hymyillyt enää niin leveästi, mutta sinä olit hukkumassa minuun ja niin olin minäkin sinuun. Joimme kahvia, poltimme, itkimme. Makasimme lattialla, olimme, olimme, olimme ja seisoimme kattokruunun alla. Et enää hymyillyt nähdessäsi minut, mutta silti sinä pidit minusta. Sinä tiesit kaiken jo päättyneen, ja minä en.
Tuli syyskuu ja oli liian kylmä enää pitää oranssia hametta.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Puolet vuorokaudesta, neljä lisää

Nämä valokuvat ovat erään liettualaisen valokuvaajan Marius Dijokasin ottamia. Hän myi ne minulle Alppilassa. Kuvissa on valokuvaajan maalaaja-ystävä ja hänen maalauksensa.
Kadulla makasi nainen, joka tuijotti pilviin. Hänen päänsä lepäsi katukivetyksen reunalla ja loput vartalosta vaarallisesti autotiellä. Hän oli maannut siinä kymmenen minuuttia, tunnin, puolet vuorokaudesta, neljä lisää. Riutunut olemattomiin niin, että luut paistoivat hennosti läpi dekolteen alueelta. Kädet lepäsivät velttoina sivuilla, toinen koukistuneena hieman epäluonnolliseen asentoon. Me kaikki käymme sen läpi, kun sydän rikkoutuu. Makaamme autotiellä.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Maailmassa aidoimmat ja kauneimmat asiat ovat irtokarkit sekä rakkaus

Kuka sinä olet, Emilia?
Istun Rautatientorilla päällääni tumma takki kaulaan asti napitettuna. Paperipussissa on mandariineja, jotka tahmaavat käteni. Toisessa pussissa irtokarkkeja; liskoja, kirpeitä, kolapulloja, vaahtokarkkeja ja suklaasydämiä. Mikään ei muutu aidommaksi kuin irtokarkit ja rakkaus. Olen sekaisin metroasemilla (varsinkin Sörnäisissä), ruokakaupassa, Eirassa, Kalliossa ja kotona. Menin putoamaan a l'amour itseäni vanhempaan, ja hänkin hukkui minuun. Kirjoitan sukuhistoriaani, syön irtokarkkeja. Valokuvaan mustavalkoisena ihmisiä, jotka keittävät hyvää kahvia ja jotka välittävät. 

Terveisin Emilia

lauantai 10. syyskuuta 2011

Tänään join aamukahvini yhdeksän ihmisen kanssa. Se oli mukavaa.
Menin Hakaniemeen. En tiedä johtuiko se syyskuun alusta vai väkijoukon nivelten vanhuudesta, mutta tänään iltapäivällä Hakaniemi oli kuin hidastetusta elokuvasta..Minulta oli viety viikonlopun ruokarahat ja nälkä oli kova. Tulin Mikelle, se halasi ja laittoi pastaa. Kiitos.

Nyt me mennään juomaan kahvia tuohon parvekkeelle, vanhan kunnon Lönnrothinkadun tukikohdalle.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Alppiruusut

Haalistuneessa 13x10 senttiä suuressa valokuvassa esitetään alppiruusu, joka kukoisti Myllypuron lähiössä, erään omakotitalon pihalla erityisen komeana 1981. Helena valokuvasi sen muistaakseen vuoden, jona hänen poikansa täyttivät 18 ja 19. Vuoden, jonka aikana postiin tuli töihin pöliseviä ja pulisevia tummia naisia. Hän kertoi minulle 2000-luvun alussa suuren maahanmuuttajakeskustelun aikaan pitäneensä niistä naisista paljon.
Tuon vuoden 1981 kesäkuussa, kun ilma oli paksua ja sininen luomiväri kovin muotia, käytiin urheilukentällä jonkin sortin leikkimieliset kisat. Vanhoista valokuvista on vaikea saada selvää, eikä kukaan siellä ollut enää muista. Siellä kilpailtiin frisbeen heitossa ja köyden vedossa. 
Tekee kipeää, Helenan 19-vuotias poika Artsi ajattelee. Nämä hiertymät käsissä ja isän uurteinen keskittynyt katse minussa. 
Tämä kyseinen isä, joka oli muiden isien tavoin seissyt 20 vuotta tihkusateessa futiskentän laidalla, yritti ihan tosissaan. Yritti, mutta unohti itsensä jonnekin pullon varteen liian pitkäksi aikaa.
Kisapäivä. Jätkä, Artsin broidi vetää kilpaa köyttä viereisessä joukkueessa. Jack boy, hyvä Jack boy, Artsi kannustaa. Tepa hyppii vieressä lyhyessä napapaidassa.  Huomenna sunnuntaina 19-vuotiaalla on jalkapalloharjoitukset. Kuten maanantaisin, tiistaisin, torstaisin ja perjantaisinkin. Hän lähtee kuitenkin illalla ulos Jack boyn ja Tepan kanssa. Tepa ja Artsi on aivan in lööv. Broidi katselee ympärilleen baarissa hajamielisenä ennen kuin äkkää jukeboksin. Kolme markkaa polttelee taskun pohjalla, kun hän nousee ja astelee koneen ääreen. Baari täyttyy musiikista. Kaikki hurmioituvat, mutta Artsi lähtee aamun harjoitusten takia kotiin. Ne juovat mutsin kanssa yömyöhään kahvia ja miettivät, mitä perkelettä tehdä faijalle.
On aikainen aamu ja Tepa ja broidi kolistelevat taloon Hesarin jälkeen. He levittävät sanomalehden lattialle ja tyhjentävät viskipullon pohjat. Tepa irvistää, Artsin broidi nauraa ja he ystävystyvät.
Dream team: Artsi, Tepa, Broidi. Mutsi, jonka käsivarret olivat silloin vielä kiinteät - ja faija. Kahdeksan vuotta myöhemmin se kuoli. Talo myytiin jo ennen sitä, ja alppiruusut siinä samassa.

maanantai 29. elokuuta 2011

lauantai 27. elokuuta 2011

Ja hymyilemme kauniisti, kun joku kysyy jotain

Minä ja Vicky kävelemme kohti Kallion kirkkoa lauantai-iltana. Ohittaessamme Siltasaarenkadun keskivaiheilla olevaa porttikongia kuulemme sisäpihalta aplodeja. Nykäisen Vickyä hihasta. Odota, mitä tuolla tapahtuu?
Hän astuu portin ovesta sisään ja vetää minua perässään. Sisäpihalla on noin viisikymmenpäinen ihmisjoukko kuuntelemassa kun joku täti sanoo ja seuraavaksi kiitos Eevalle, joka on ollut toiminnassa mukana jo vuosikymmeniä. Lisää aplodeja. Katsomme hömistyneinä toisiamme. Talkoot? Talonyhtiön kokous? Jonkun seuran kokoontuminen? 
Hänen silmissään syttyy jotain. Tunnen Vickyn ja tiedän tasan tarkalleen, mitä hänellä on mielessään. Me seikkailimme viime helmikuussa yhdessä Mumbain kaduilla ja nautimme elämästä. Mutta nyt minä epäröin. Mitä jos me? Mitä jos me mitä? hän vastaa ja katsoo haastavasti.
Yhden sisäpihalla olevan rapun ovi on houkuttelevasti auki. Menemme sisään, kiipeämme loivia rappuja muutaman kerroksen ennen kuin pysähdymme ja katsomme ikkunasta ulos sisäpihalle. Puista roikkuu lyhtyketjuja, ihmisiä on tarpeeksi peittämään ainakin puolet sisäpihan pinta-alasta, harmaat pilvet maalautuvat tummansiniselle pohjalle ja me emme voi vastustaa kiusausta. Me liitymme juhliin. Pujottelemme keskusteluiden läpi ja hymyilemme kauniisti, kun joku kysyy jotain.
Juhlimme koko illan viilenevässä yössä. Syön raparperipiirakasta puolet. 

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Leikkokukkia

Tämän hetkisen onnellisuuden kaava on varsin yksinkertainen. Leikkokukat, elokuvat, kauniit kengät ja aamukahvi ovat pinnallisia, silti arkea kaunistavia ja parantavia asioita. Onnelliseksi minut tekevät myös tyhjä talo aamulla, meri, satunnaiset kohtaamiset ja pitkät keskustelut. Jotkut niistä tyypeistä, keiden kanssa käyn ajatuksien vaihtoa, esittävät niin hyviä perusteluja kannalleen, että välillä huomaa muuttaneensa mieltään keskustelun lopuksi. Ja voin kertoa, että se vasta on hienoa.
 Tunnen monia, monia hyviä ihmisiä. Ympärilläni on kauniita, fiksuja ja vahvoja yksilöitä. Ystäväpiirini on niin loputtoman monipuolinen, ja tunnen itseni etuoikeutetuksi. Kun olen löytänyt oikeat ihmiset vierelleni, en enää koe tarvetta tuntea koko maailmaa. 
Ei tarvitse pitää itsestään melua tullakseen huomatuksi. 
Haitallisia ihmissuhteita olen alkanut karsia yksi kerrallaan pois, mutta sitä on edellyttänyt omanarvontunnon vahvistaminen. On ollut myös valaisevaa ja helpottavaa ymmärtää, että kaikkia kaverisuhteita ei ole luotu kestävän loppuelämäksi. Se on ihan fine, jos koet jotain upeata yhden kesän, puolen vuoden, tai junamatkan ajan. Me kasvamme erilleen, toiset muuttavat ulkomaille. Kyllä niitä ihmisiä näkee keitä on luonnollista nähdä.
  Miksi nämä ajatukset juuri nyt? Siksi, että äskettäin tapahtui jotain surullista liittyen erääseen tärkeään henkilöön. Nyt on ollut tyhjä olo. Muistutan siis itseäni siitä, miksi olen kulkenut viime aikoina hymyssä suin. Toki tämän henkilön läsnäolosta, mutta myös muista syistä, joita aikaisemmin luettelin. Olen hoitanut rikkinäistä itseäni Eerikinkadulla sijaitsevan elokuvateatterin pehmeillä penkeillä, juonut Miken tarjoamaa kahvia ja tänään ostin kauniita vaaleankeltaisia kukkia. 

tiistai 9. elokuuta 2011

Emilia ja ystävät avajaisissa

Saan käsiini suhteiden kautta kutsut lähes jokaisiin taidenäyttelyiden avajaisiin Helsingissä. 

Näissä tilaisuuksissa en koskaan tulkitse töitä sen syvemmin, kuin että tuleeko siitä hyvä vai huono fiilis. Herättääkö se kenties tunteita? Taidekriitikot katsovat arvioiden maalauksia, vedoksia sekä installaatioita ja sujauttavat joka toiseen lauseeseen kommentteja kuten ''tässä on jäänteitä neo-impressionismista, aika rohkea lähestymistapa ottaen huomioon aikakauden, mielenkiintoinen tekniikoiden sekoitus.'' Minä, joka jaksoin lukea ostamastani taidekirjasta kolme ensimmäistä sivua ja jonka tuherrukset vastaavat ekaluokkalaisen tasoa, uppoudun takkini sisään ja kirjoitan punastellen kutsujen taakse kommentteja kuten '' hyvää viiniä, ei aukee mulle tällä kertaa, täähän on kuin.., paljon tyylikkäitä ihmisiä!!, komea seuralainen''

Pyydän ystäviä (Misse, Iina, Mandi),tuttuja (Santeri, Tim)ja kerran tuntemattoman mukaani (Val) Tutustuin muiden muassa Valerieen ja Timothyyn avajaisissa. V tuskasteli ranskalaisten kanssa toukokuisella Kalhama&Piipon kattoterassilla ja T keskusteli Keith Haringista kesäkuussa Lönnrotinkadun Forsblomissa. Se on aika hauskaa, vähän kuin out of reality. Elokuussa suhaan pitkin kaupunkia avajaisissa kaikki illat ja tapaan rakkaimpiani. 


maanantai 1. elokuuta 2011

Olen viimeisten viikkojen aikana käynyt mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa, joiden seurassa minun ei oleteta viettävän aikaa. Hassua kyllä, olen löytänyt itseni istumasta milloin porttikäytävistä, bussipysäkeiltä, yksiöstä minua muutaman vuoden tai lähes kaksikymmentä vuotta vanhempien skeittareiden kanssa. Viisaimmat ajatukset jaetaan yleensä kello kolmen jälkeen. Yhteistä heillä kaikilla on kuitenkin tuntunut olevan aate siitä, että kaikista tärkeintä on olla rehellinen itselleen. Olen alkanut pikkuhiljaa opetella siihen. Ja se on aika rauhoittavaa. ''Mutta tähdellisyys ei välttämättä olekkaan niin tähdellistä ja jokainen luo oman kohtalonsa'' kirjoitin viime helmikuussa. Sisäistän tätä oppia parhaillaan ja yritän olla vaikuttumatta jokaisesta ''mulla on kämppä Pariisissa ja omistan tän, ton ja ton paikan.'' -heitosta. Onneksi vastaukseni nykyään on:  Kiva, mutta mitä muuta sä olet tehnyt? Pidäthän ystävistäsi huolta ja vaalit ihmissuhteita? Tunnen kuitenkin monia, jotka vastaavat äskeisiin kysymyksiin
Kyllä ja kyllä. 
Lisäksi mä haluaisin asua merellä. Antaa kaiken pois ja asua merellä. 



perjantai 15. heinäkuuta 2011

Hey cherie

Strippari Torkkelinmäellä.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Häilyvää


De vacances ♥

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Rosen cheeks

Olen kysynyt monelta ystävältäni kysymyksen:
Miten me selvitään ensi talvesta?
Mikke, Mandi, Iina ja Victoria ovat kysymyksen kuultuaan yksi toisensa perään sävähtäneet hieman ja muodostaneet kasvoilleen irvistyksen tapaisen vastatessaan:
Emmä tiiä. Mä en tosiaan tiedä.
    Me kaikki haluamme työntää mieliemme perukoille joidenkin kuukausien päässä häämöttävän sateisen syksyn ja sitä seuraavan hyisen talven. Ne loputtoman pitkältä ja kylmältä tuntuvat minuutit bussipysäkillä kun edellinen linja-auto on juuri lähtenyt. Pimeydessä rypevän Helsingin, jossa asumisesta on vaikeaa löytää hyviä puolia kaamoksen aikaan. Totesimme kerran ystävän kanssa: Jos asun Suomessa koko elämäni, elän vain 40-vuotiaaksi. Talvisin vallitsevaa olotilaa nimittäin on vaikeaa kutsua elämiseksi. Minä vain sinnittelen. Raahaudun paikasta toiseen ja odotan kesää. Arvatenkin sama tunne on aika monilla.
    Kesäkuu on jo lähes lopullaan, mutta lomailen vasta ensi kuussa. Munkkiniemi, Kallio ja Töölö ovat paikkoja, joissa haluaisin harrastaa päämäärätöntä ajanviettoa. Emilia on yleinen ilmestys myös Pohjoisen Hesperiankadun kirjakaupassa. Minä rakastan sitä paikkaa ja sitä kun voin vilkuttaa ikkunan takaa keltainen sadetakki päällä hölmön onnellinen virne suupielilläni.
   Ei mietitä sitä, nauti nyt vaan tästä hetkestä. - vastaushan oli ilmeinen. Tarvitsin vain jonkun muun sanomaan sen.  Alkuperäisen kysymyksen kuultuaan Mikaela loi minuun kuitenkin niin murhaavan katseen, että koen parhaaksi sulkea läppärin kannen suosiolla joksikin aikaa ja antautua kesälle. Myöhäisille piknikeille, Karhupuiston kesäkahvilalle ja pisamille. Aivan kuten viime kesänä ja sen sanon, että se oli ihana kesä. Adieu cheries ja tavataan paremmalla ajalla!

Emilia

maanantai 13. kesäkuuta 2011